Pääaiheeltaan on Runebergin teos kuitenkin semmoinen että se soveltuu mihin aikaan hyvänsä. Heikkoja ja sorrettuja on kaikkialla, ja jos kohta Runeberg esittää kysymyksen heikkojen oikeudesta yksityisten henkilöiden kuvissa, niin hän samalla kyllin selvästi lausuu yleisen periaatteensakin.
On jo huomautettu ettei Leontes puolusta mitään muodollista oikeutta, vaan semmoista joka perustuu ihmisystävällisiin tunteihin. Sentähden hän jo kolmannessa näytöksessä, kun huhu kertoo Eurysakeen kuolleen ja kansa vaatii Leiokritosta edesvastuuseen siitä, tahtoo miekallaan saattaa kapinoitsijat takaisin "siveyteen". Sillä kansalla ei ole tässä tapauksessa edes muodollista oikeutta Leiokritosta vastaan.
Neljännessä näytöksessä taas Hyllos kehottaa häntä nuorison johtajana nostamaan kapinan Leiokritosta vastaan. Nuoret eivät tiedä mitään Ajaasta, mutta Leiokritosta, tirannia he vihaavat. Leontes silloin ensin muistuttaa Hyllosille että Leiokritos on hänen isänsä. Hyllos taas vastaa että nuoret ovat isänmaansa poikia, ja isänmaa vaatii heitä taisteluun tirannia vastaan. Mutta Leontes silloin ankarasti vastustaa tuota "kapinanrähinää." Miksi? Varmaan siksi ettei isänmaa lapsiltaan vaadi vihaa vaan rakkautta.
Mutta toiselta puolen sama Leontes sanoo isälleen että tämän suurimpana vaarana on juuri rakkaus Ajaan sukuun: sitä hän ei koskaan voi saada sammumaan, vaikka hän sitä satoja vuosia vainoisi.
Jos täten Leontes edustaa heikkojen oikeuden tunnustamista, niin Rhaistes on hänelle siinä kohden suora vastakohta. Hän vainoo ja vihaa heikkoja, hän siis hankkii Leiokritosille vihaa, ja hän on syypää itse kapinaankin. Vihassaan Eubulosta ja Hyllosta vastaan hän tulee vaanimaan heitä, mutta kertoo samalla kansan alkavasta levottomuudesta: ja tästä Hyllos sitten saa aihetta yllyttääksensä kansaa kapinaan. Lopuksi Rhaistes haavottaa Leontesta ja valmistaa siten jumalain ennustuksen täyttämistä: haavotettu Leontes on Leiokritosin helppo tappaa.
Mutta Rhaistes on ollut Leokritosin kätyri ja kuningas on siis itse syypää kaikkiin hänen tekoihinsa — sitä enemmän kun Leiokritos itse jo alussa, tunnustaen itselleen että Rhaistes on konna, ikävöi sitä päivää, jolloin hän ei enää tarvitse hänen apuaan. Hän tahtoisi hallita enemmän sydämellä kuin harkinnalla, mutta sitä hän ei sano hallitsijan aina saavan tehdä. Liian myöhään hän huomaa erehtyneensä; vasta kuolemassa hän yhtyy Leonteeseen, josta ei viha vaan eri käsitys velvollisuudesta on hänet erottanut.
Vielä kerran esiintyy Runebergin runoudessa tuo vastakohta, jonka olemme niin usein tavanneet: sydän, luontoperäiset tunteet toisella puolen, järkeily toisella. Ja taas näemme kuinka järkeily erottaa, sydän yhdistää.
Sydäntä Tekmessakin edustaa. Hän on tottunut uhrautumaan; vielä enemmän, hän on, sanoo Leontes, oppinut elämän ylevimmän taidon: hän voi muuttaa omat kärsimyksensä muiden lääkkeiksi. Tässä uhrautuvaisuudessaan hän voi liittyä muihin, surkutella vihollistansa Leiokritosta, ja viedä hänelle lohduttavan viestin Leonteelta. Samaten hän draaman lopussa muistuttaa pojalleen ettei sydämen kovuus ole oikeutta. Ja Eurysakes taipuu, osottaaksensa että voimakkaampi kuin hallitsijan tahto on se rakkaus joka yhdistää äidin ja pojan. Sillä tuo rakkaus perustuu uhrautuvaisuuteen toisella puolen, kiitollisuuteen toisella, siis samoihin luontoperäisiin tunteihin, joita Runeberg ennenkin on niin usein ylistänyt.
Näin käsitettynä Salaminin kuninkaat, huolimatta antiikkisesta muodostaan, on syvästi kansallinen ja uudenaikainen. Vänrikki Stoolin tarinoissa oli Runeberg katsonut taaksepäin ja kuvaillut tapahtumia joista historiallinen asemamme kansakuntien joukossa suuressa määrin on riippunut. Tässä hän on runoilijan ennustavalla katseella antanut meille runollisia ohjeita siitä, miten meidän on tulevaisuudessa meneteltävä, säilyttääksemme tätä asemaamme. Sillä yhä meidän päiviimme saakka on taistelu heikon oikeudesta kiihtymistään kiihtynyt, eikä taistelun lopullista ratkaisua vielä nähdä. Kansakuntien välillä, yhteiskuntaluokkien kesken, ryhmittäin ja mies miestä vastaan tämä taistelu riehuu. Järkeilystä turhaan apua odotetaan: mitä erilaisimmat pyrinnöt luulevat voivansa todistaa että oikeus on niiden puolella. Ulkonaiseen valtaan ei myöskään ole luottamista. Mutta Runeberg on opettanut meitä turvautumaan sydämessä asuviin voimiin. Ne yhdistävät, ne sovittavat kaikki ristiriidat. Sillä sydän asettaa tarkotuksensa taistelujen yläpuolelle, se kohottaa ihmisen ikuisesti olevan yhteyteen. Mutta ikuisesti oleva ei ole mitään pilventakaista, se elää keskuudessamme luontoperäisimpien tunteiden muodossa.
Jalouden voittoon on Runeberg aina horjumattomasi luottanut, mutta niin että tätä voittoa ensin on etsittävä ihmisen omasta sydämestä.