Ja lopuksi on mainittava että Runeberg, kerran kun hänen toverineen täytyi majatalossa kauan odottaa hevosia, rupesi, koulussa luetun Vergiliusen mukaan, sepittämään kuusimittaista leikillistä runoa sudenajosta, josta hän oli kuullut kerrottavan.

Nyt kuvailtu runoilemisen alku osottaa jo selvästi muutamia
Runebergille omituisia piirteitä.

Lähtökohtana on hänellä se mitä hän itse on nähnyt ja kokenut — aivan luonnollista, kun hän elää tasaista ja sopusointuista elämää, jossa hyvin viihtyy, eikä hänen siis ole tarvis etsiä erityistä pilventakaista mielikuvituksen maailmaa. Eikä Suomessa tähän aikaan ole olemassa vilkkaampaa runollista tuotteliaisuutta, josta hän olisi voinut saada yllykettä muodolliseen kilpailuun ilman vastaavata sisällistä tarvetta — Ruotsin uudemmasta tuotannosta taas hän ei tiedä mitään. Sentähden muodon valintakin jää hänelle toisarvoiseksi; hän ottaa muotonsa valmiina mistä vain löytää jotakin joka vastaa hänen tarpeitaan. Ja hän alkaa siitä tehtävästä, joka näyttää helpoimmalta.

Samoin hänen runonsa ovat suureksi osaksi kirjotettuja muitakin varten, eivätkä yksistään hänelle itselleen; muistakaamme siinä kohden Kaitselmus-runoakin. Mutta noille muille hän kuvailee etupäässä elämän iloisia puolia, ja siihen hän hyvin pystyy, nojautuen omaan iloiseen luonteeseensa ja haluunsa hankkia muille iloa. Ja tämä tehtävä vahvistaa taipumuksen kuvailla todellisuutta semmoisena kuin se on, mutta katsottuna iloisilla silmillä.

Vaan samalla on hänellä omat syvät vaikuttimensa runoilemiseen. Kaksi tärkeätä runollista kysymystä on hänelle esiintynyt: kysymys Jumalasta ja kysymys rakkaudesta. Luonto vielä jää syrjään, mutta varmaan hän jo Lidnerin kanssa tunnusti sitä kaikkien äidiksi, samoinkuin Jumala hänelle oli kaikkien isä.

Siis hänellekin niinkuin Laulajalle "suurta piili pieneen maailmaan". Ja hänen omintakeiseen runolliseen keskukseensa liittyivät mitä monipuolisimmat vaikutteet edellisestä runoudesta. Ne edistivät nuoressa runoilijassa tarkkaa todellisuuden kuvailemista, järkiperäistä mietiskelyä, tulista tunteen ilmaisemista, ylevän sopusointuisen katsantotavan harrastamista. Ne edustavat edellisen vuosisadan merkillisimpiä aatevirtauksia ja runouden suuntia, mutta niiden ohessa myöskin vanhan ajan runoutta. Ja Franzénin kautta olivat nämä näennäisesti niin erilaiset ja vieraat virtaukset jo yhtyneet kansalliseen pohjasävyyn, säilyttäen kuitenkin yleisinhimilliset tarkotuksensa.

Niin Runeberg epäilemättä jo koululaisena oli runoilijaksi määrätty. Ei ollut mitään joka olisi voinut vietellä häntä toiselle uralle: ei yhteiskunnallisia harrastuksia, eikä tietopuolisiakaan. Sillä kouluopetus antoi hänelle suureksi osaksi vain kuivia muistitietoja tahi muodollista harjotusta. Ainoa oppiaine, joka saattoi häneen syvemmin vaikuttaa, oli latina, tämänaikaisen kouluopetuksen keskus ja kaikki kaikessa. Mutta tämäkin johti häntä suoraa tietä runouteen, ei ainoastaan Vergiliusen kautta, mutta sitenkin, että Roomassa olivat eläneet nuo Deciuset ja muut hyveen esikuvat, joista kustaviaanit niin mielellään lauloivat, ja jotka olivat yleisen runollisen harrastuksen esineinä.

Lopuksi on muistaminen että Runebergin vanhemmatkin edistivät hänen runollisia taipumuksiaan ja odottivat hänestä paljon. Isä, jota 1821 kohtasi halvaus, vastasi kerran, kun häneltä kysyttiin eikö hän tahtoisi päästä elämän vaivoista ja kivuista: kyllä, mutta tahtoisin sentään mielelläni nähdä mitä Ludvigista tulee. Äidistä taas kerrotaan että hän, taikauskoinen Pohjanmaan tytär kuin oli, vahvasti luotti vanhan eukon hänelle jo varhain kertomaan uneen. Pietarsaaren kaupunginportin päällä oli ollut kultainen kruunu, ja kaikki Malmin suvun pojat sitä tavottelivat; mutta ainoastaan Janne Runeberg oli sen saavuttanut. Mutta millä muulla alalla kuin runouden olisi köyhä nuorukainen voinut siihen aikaan kunnian kruunun saavuttaa?

7.

"Kahdeksantoistavuotiaana jätin minä koulun ja kirjotettiin ylioppilaaksi Turun yliopistoon, jonne saavuin vieraana, saatuani viimeisen apurahan joka oli odotettavissa vanhemmiltani ja sukulaisiltani, tuon melkoisen summan noin kuusikymmentä paperiruplaa. Näine rikkauksineni alotin hilpeästi urani ja jatkoin sitä, kunnes liian pian kassaani tarkatessani huomasin itselläni olevan jäljellä vain viidenkymmenen kopeekan setelin. Erinomainen onnen sattuma oli että juuri samana päivänä, jona tämän huomasin, sain vastaanottaa opettajantoimen eräässä yksityisessä perheessä, josta sain viisitoista ruplaa kuukaudessa. Tämä palkka ei ollut suuri, mutta elin sillä kuitenkin yliopistokaupungissa yli vuoden, jonka jälkeen minun oli pakko vetäytyä Hirvenhiihtäjieni kotiseudulle, päästäkseni siellä, niinikään kotiopettajana, vähän paremmille tuloille."