Tämmöinen tapaus näyttää kuinka Runeberg osasi muissa nähdä ennen kaikkea ihmisen, katsomatta säätyä tai mainettakaan.
Mutta kun hän täten, missä vain tilaisuus siihen tarjoutui, koetti tutkia ihmisluonteita, niin hän Saarijärvellä joutui huomaamaan jotain tavallista ylevämpääkin. Kirjeessään Grotille hän puhuu niistä "lämpimistä muistoista", jotka hänen mielessään olivat säilyneet niin hyvin jylhän kauniista seuduista kuin yksinkertaisista, mutta vakavista ja sydämellisistä ihmisistä. "Ruotsalaisten siirtolaisten jälkeläisenä" hän aina siihen asti oli luullut suomalaisia sisällisestikin semmoisiksi miltä he päältäpäin näyttivät, kun he joskus tulivat tavaroineen Pietarsaareen. Nyt he läheltä katsottuina ja kodeissaan näyttivät aivan toisellaisilta. "Patriarkaalinen yksinkertaisuus, syvä miehuullinen kärsivällisyys, synnynnäinen selvä katse elämän sisäisimpiin oloihin" — siinä ne ominaisuudet, jotka hän sanoo huomanneensa suomalaisissa.
Tämä kokemus on varmaan yleisemminkin vaikuttanut häneen. Kun hän huomasi erehtyneensä arvostellessaan ihmisiä vain heidän ulkonaisen esiintymisensä mukaan, niin hän vastedes — niinkuin hänen runoistaan näkyy — yhä innokkaammin etsi yleviä tahi ainakin miellyttäviä puolia niistäkin ihmisistä, jotka päältäpäin näyttivät naurettavilta, jopa vastenmielisiltäkin. Ja samaten häneen vaikuttivat syvästi ne "tosi hädän" kuvat, jotka hän Saarijärvellä näki. Olipa hän itsekin saanut kärsiä puutetta ja ehkä sen johdosta tuntenut kuuluvansa "aliluokkaan". Mutta kuinka rikas hän kuitenkin oli niihin verrattuna, joiden eväskonteissa hän rasittavan heinänteon aikana näki pettuleipää ja muutamia suolan rakeita! Ja kun hän kerran tulee pirttiin ja näkee siinä lähellä uunia tankojen päälle asetettuja kaistaleita, karkeita kuin nahka, niin hän uteliaana kysyy:
— Mitäs tuo on?
— Hyvä herra, siitä tulee leipää.
Sen enempää ei vastattu, mutta Runeberg itse tunsi että vastaajan äänessä soi yhtaikaa "etkö sitä tiedä?" ja "sinä et sitä tiedä". Tuo ääni ei unohtunut: lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän vielä kertoo että se oli "sydäntä särkevä". Miksi hän siis koskaan itse valittaisi, kun ei tarvinnut semmoista kokea?
Samaan suuntaan vaikuttivat varmaan ne sotakertomukset joita hän Ruovedellä sai kuulla. Kestävyyttä ja kärsivällisyyttä olivat Suomen soturitkin osottaneet, taistellessaan yhdessä ylivoimaa vastaan. Ja molemmissa, sotureissa yhtä hyvin kuin maanviljelijöissä, herättää ja kasvattaa yhteinen hätä lujaa yhteistuntoa.
Sitä kipeämmin siis Runebergiin koski, kun hän näki jonkun kansalaisen tavalla tahi toisella asettuvan muiden ulko- tahi yläpuolelle. Leikillä tahi todella hän silloin aina oli valmis muistuttamaan syylliselle hänen velvollisuuksiaan.
Kerran hän Turussa tuli postiin, lähettääksensä kirjeen, josta oli maksettava neljäkymmentä kopeekkaa. Hän pisti luukkuun kirjeen ja viidenkymmenen kopeekan setelin. Mutta postimestari viskasi molemmat ulos luukusta ärjäisten:
— Menkää särkemään! En minä voi antaa takaisin.