— Enhän ole pyytänytkään mitään takaisin, vastasi ylioppilas, singahutti kirjeen ja setelin vielä kerran luukkuun ja meni matkoihinsa.
Toisen kerran hän talvisaikaan käveli kadulla, kun eräs lääkäri, joka kopeudellaan oli suututtanut ylioppilaita, ajoi ohitse kauniissa reessä ja komeasti puettuna. Runeberg teki heti lumipallon ja heitti sen kohti lääkäriä — osaten maaliin niinkuin aina. Lääkäri seisautti hevosensa, astui reestä ja tuli Runebergin luo.
— Heitittekö sen tahallanne?
— Heitin.
— Miksi?
— Koska olette niin kopea.
Tämä suora vastaus vaikutti että lääkäri katsoi paraaksi jättää koko asian sikseen.
Vielä yksi tapaus.
Ruovedellä tuli Enehjelmille vieraiksi Vaasan kuvernööri Wärnhjelm. Vierasvarainen isäntäväki kestitsi yhtä hyvin häntä kuin hänen ajuriansa. Mutta rouva Enehjelm ei uskaltanut antaa kuskille paljon väkeviä, peläten ettei tämä sitten matkalla voisi kunnollisesti suorittaa tehtäviään. Siitä ajuri rupesi soimaamaan taloa, ja Runebergille, joka astui etehiseen juuri kun kuvernööri teki lähtöä, emäntä valitti ettei tietänyt miten menetellä. Runeberg meni silloin kuskin luo ja kehotti häntä herkeämään herjaamasta. Mutta kun mies talonväen kuullen yhä vain jatkoi, niin "maisteri" antoi hänelle kunnon korvapuustin, niin että ajuri kellahti melkein hevostensa jalkoihin ja Runebergin täytyi taas auttaa häntä pystyyn.
Siitäpä hämmästys syntyi: maisteri on lyönyt kuvernöörin kuskia! Rouvakin huolestui, kun kuvernööri samassa tuli ulos ja kuski alkoi katkerasti valittaa maisterin väkivaltaa. Mutta saatuaan kuulla seikkailun syyn kuvernööri puristi Runebergin kättä ja virkkoi että kuritus oli hyvin ansaittu.