Me näemme: Runeberg ei tee muistutuksiaan yhteiskunnallisen aseman mukaan; ne tarkottavat aina ettei kukaan saisi millään muotoa ylpeillä toisen kustannuksella eikä loukata toisen ihmisarvoa.
Niin kypsyi Runebergin sielussa yhä enemmän elämänkatsomus, joka perustui ihmisrakkauteen ja ihmisarvon tunnustamiseen. Mutta runoilija kun oli, hän ei pukenut kokemuksiaan ja katsantotapaansa järkiperäisiin päätelmiin, ja yhtä vähän hänellä oli tilaisuutta osottaa mielialaansa ulospäin suunnatussa toiminnassa yhteiskunnallisella alalla. Aluksi siis kehitys tapahtui hänen tunne-elämässään, jossa saadut kokemukset toistaiseksi säilyivät kuvina, esiintyäkseen vastedes hänen runoudessaan kirkastettuina ja ihanteellisina.
Mutta lähinnä tarvittiin että hänen tunnemaailmansa kypsyi selkeyteen ja sopusointuun myöskin mikäli se koski hänen sisäisimpiä sielunliikkeitään. Semmoisista liikkeistä hänen runoutensa oli saanut alkunsa, ja samaa uraa hän nähtävästi koko ylioppilasaikansa jatkoi sisällistä kehitystaisteluaan.
Sentähden hän sulkeutuikin paljon itseensä. Ensi aikoina Turussa hän nähtävästi eleli paljon itsekseen ja samaten hän sisämaassa mieluimmin käyskenteli yksinään metsissä. Vasta viimeisenä Turun vuotenaan hän näyttää avautuneen enemmän muille, hän tutustui muutamiin muihin eteviin nuorukaisiin ja tuli tunnetuksi runoilijanakin. Panttileikissä arkkipiispan luona hän näetten vuonna 1826 tuomittiin sepittämään runo auringolle, ja pyydettyään lykkäystä hän muutamia päiviä myöhemmin julkaisi semmoisen runon Åbo Tidningar'issa. Kerrotaan että kun tämä runo luettiin arkkipiispan luona, oli Fredrika Tengström sanonut: eihän hänestä tule mikään Tegnér — mutta ehkä enemmän. Tegnérkin oli näetten runoillut auringolle.
Sittenkin kerrotaan etteivät naiset oikein uskaltaneet lähestyä tuota pitkää, laihaa, vähän arkaa ylioppilasta, jonka kasvot olivat niin totiset ja puku tavallisesti vanhentunutta kuosia ja liian ahdas, niin että kädet ja jalat pistivät siitä liian paljon ulos. Ja silloin ehkä ei voitu etäältä niin tarkoin huomata hienoja, jaloja kasvoja, joita varjostivat tumman ruskeat, pystyyn kammatut ja kutriset hiukset, ja vielä vähemmin nähdä kuinka kasvot kaunistuivat, kun niitä jonkun lähetessä elähyttivät suuret, siniset, kirkkaat ja erittäin kauniit silmät, joilla oli niin ihmeellinen voima voittaa ja sytyttää sydämiä.
Mutta varsinkin Paraisissa tuli Runeberg vielä avomielisemmäksi ja yhtyi toisiin ihmisiin. Ensiksi hän kiintyi lapsiin ja keksi kaikenlaisia huvittavia leikkejä. Niin hän eräänä syysiltana kehotti heitä kokoilemaan lastuja halkovajasta, ja niillä sitten leikittiin salissa Navarinon taistelua, siten että yhtä monta kristittyä ja turkkilaista pommitteli toisiaan lastuilla. Mutta salin vieressä oli arkkipiispan huone, ja kun lastut alkoivat paukkua vasten seinää, aukaisi hän oven ja kysyi kummastellen:
— Mitä tämä tietää?
— Me leikimme Navarinon tappelua, isoisä, vastasivat lapset ihastuksissaan.
— Ja sinäkin, vanha junkkari, lausui ukko, kun näki että Runeberg oli mukana. Silloin täytyi lopettaa leikki, mutta Runeberg kertoi myöhemmin että tämä oli ankarin moite, minkä hän koskaan oli ukon suusta saanut kuulla.
Kun ei siis aina saatu meluta, niin Runeberg iltasilla kokoili lapset ympärillensä koulusaliin ja kertoi heille mitä eriskummallisimpia satuja. Ja kun tultiin jännittävimpään kohtaan, niin aina käytettiin lausetta: "ja kuu oli verisen punainen". Mutta silloin tiesivätkin lapset että sadusta kohta tulisi loppu.