Voimme siis mielessämme kuvitella asian niin että Runebergin ja ensimäisen Friggan välit höltyivät toisen valtaavan rakkauden vaikutuksesta; mutta tuo uusi rakkaus ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt, ja sitten hän toisessa Friggassa taas ikäänkuin näki ensimäisen palaavan ja vievän hänet takaisin ihanteellisemmille aloille.
Oli miten oli, kaikesta päättäen on Runebergin tunne-elämää näinä vuosina tärisyttänyt joku hyvin voimakas vaikute. Sen huomaa muun muassa eräästä Rukous nimisestä runosta, jossa hän pyytää Jumalaa "pelastamaan katuvaista, valamaan hänen hehkuvaan mieleensä tyyntä, lohduttavaa henkeänsä ja antamaan sovituksensa kahlehtia mielen myrskyisiä tunteita".
Verrattuna molempiin Friggalle omistettuihin runoihin tämä rukous selvästi näyttää että Runebergille yhä edelleen kysymys rakkaudesta ja kysymys Jumalasta likeisesti liittyvät toisiinsa. Mutta hän on nyt tullut huomaamaan ettei nainen, olkoon hän kuinka helläsydäminen hyvänsä, voi yksin kahlehtia nuorukaissydämen myrskyisiä tunteita; Jumalan henki sitävastoin voi sen tehdä, sillä se on korkeampaa rakkautta. Ja kun Jumala pitää huolen ilman linnuista, maan ruohoista, kuinka hän olisi hylännyt ihmisen? Ei, "lohdu, vapiseva henkeni, sillä rakkaus valvoo korkeudessa. Hän kokee, mutta ei hän jätä avutta soturiaan, joka nääntyy taistelussa."
"Vaikka kokee eipä hylkää Herra" — tämä ajatus, joka jo Kaitselmuksessa siintää, se esiintyy nyt personallisena kokemuksena. Mutta se esiintyy puhtaasti uskonnollisena, ja päälle päätteeksi muodossa joka silminnähtävästi on lainattu Prudentiusen kuolinvirrestä "Jam moesta quiesce querela", joka latinaisenakin oli vanhassa ruotsalaisessa virsikirjassa; lähimmäksi esikuvaksi luulisin kuitenkin Wallinin uutta ruotsinnosta 1819 vuoden virsikirjassa. Sitä merkillisempää on siis, ettei Runebergin rukouksessa enää puhutakaan kuolemasta, niinkuin Friggalauluissa tehdään. Rakkaus korkeudessa on voittanut kuolemankin.
Ja vielä yksi tärkeä seikka: luonto, joka Friggalauluissa ei ensinkään esiinny, se todistaa nyt sekin taivaallisen rakkauden voimaa.
Täten on Runebergin alkuperäinen uskonnollinen tunne syventynyt ja kehittynyt, mutta samalla hän on ratkaisevasti astunut järkiperäisyyden alalta personallisen tunteen alalle.
Ja tämä osottaa että hän kuuluu uuteen vuosisataan, jolloin valtaava vastavirta alkoi esiintyä edellisen vuosisadan ylenpalttista järkiperäisyyttä vastaan. Samaa vastavirtaa edustivat Ruotsin uudet runoilijatkin, ja luonnollista siis on että Runeberg, mitä muotoon tulee, aluksi liittyi heihin, sillä uudet tunteet vaativat uutta kieltä.
Runeberg on itse myöhemmin (1832) sanonut että noiden uusien runoilijain joukossa Vitalis (Sjöberg) ja Stagnelius hänestä ovat "mieltä kiinnittävimmät". Vitalis ei kuitenkaan näy jättäneen paljon jälkiä hänen tämänaikaiseen runouteensa; mahdollista on sentään että myöhemmän Friggarunon esikuvana on ollut hänen runonsa Sairastaessa, Lauralle — Jäähyväiset Friggalle sitävastoin vielä muistuttaa Franzénia (Kotona oleville).
Sitä enemmän yhtymäkohtia on Runebergin ja Stagneliusen välillä.
Vuoden 1827 almanakkaansa on Runeberg pannut muistiin, että hän 27 päivänä tammikuuta — siis keskellä tutkintokiireitään — osti Stagneliusen koottujen teosten kolmannen osan, maksaen siitä neljä riksiä — varmaan melkoinen summa hänen rahoissaan. Mainittu osa oli ilmestynyt 1826 ja sisälsi Stagneliusen lyyrillisiä runoelmia. Mahdollista, jopa luultavaa on että Runeberg jo ennen tunsi kirjan, ainakin on runossa Auringolle paikka joka muistuttaa Stagneliusta. Mutta yleensä ei vaikutus vielä esiinny selvästi: Lapsuuden muistoja, kirjotettu 2 päivänä kesäkuuta 1827, soi vielä Franzénin tapaan (Ainoa suutelo), ja kesällä 1827 hän kirjottelee pitkää kuusimittarunoa (Kihlaus tahi Juhannusjuhla), jossa hän hilpeästi kuvailee elämää maalaispappilassa. Vielä Paimenpoika, päivätty 19 päivänä syyskuuta 1827, henkii rauhallista luonnonihailua.