Mutta kohta sen jälkeen tulee näkyviin että Runeberg on Stagneliusen runoudesta löytänyt jotakin mikä herättää vastakaikua hänen sielussaan.
Sitä todistaa ensiksi Syysilta, kirjotettu syksyllä 1827, jolloin Runeberg pelkäsi rintansa olevan heikon ja sen johdosta ajatteli kuolemaa. Samaten on jo mainitulla runolla Rakastava selvät esikuvat Stagneliusessa, ja tavalla tai toisella nojautuvat häneen useat runot, joiden arvellaan syntyneen vuoden 1828 alkupuolella: Tuutulaulu sydämelleni, Ystävän kuoltua ja Kevätaamu. Vielä Vanhukselle ja Mustasukkaisuuden yöt osottavat Stagneliusen vaikutuksen jälkiä.
Nämäkin tosiasiat vahvistavat arveluamme Runebergin sisällisestä taistelusta. Sillä ruotsalaisenkin runoilijan rinnassa on riehunut samallainen taistelu himojen ja aatteellisempien pyrkimysten välillä, ja sen johdosta hänellekin esiintyvät kysymykset rakkaudesta, Jumalasta ja kuolemasta.
Mutta Stagneliuselle oli ominaista että hän antautui kokonaan hetken tunnelman valtaan. Niin hän välistä kuvasi mitä hehkuvimmilla väreillä himojen luomia nautintoja, välistä taas ylisti kieltäymystä niin että sekin esiintyy melkein nautintona.
Että Runeberg ajaksi seurasi häntä edelliselle alalle on sitä vähemmän kummeksittavaa, koska sama suunta ilmeni muuallakin ajan runoudessa: järjen kahleista vapautunut tunne täten ikäänkuin koetteli voimiansa. Ylistäähän Runebergkin runossa Nuoruus tunnetta ajatuksen kustannuksella, ja tämmöisestä mielialasta ovat arvattavasti syntyneet sekä Rakastava että samaan suuntaan käyvät Odottava ja Levottomuudelle.
Mutta yhtä vähän kuin Runeberg tässä kohden meni niin pitkälle kuin Stagnelius, yhtä vähän hän seurasi häntä äärimmäisyyksiin silloinkaan, kun oli kysymys ihmiskohtalosta ja kieltäymyksestä.
Tunnetuimpia Stagneliusen lauluja on Elämän ehto. Luonnossa huomataan kaikkialla taistelua, joka osottaa että "mitä korkeampi elämä on, sitä suurempi on tuska". Suurin tuska on siis ihmisellä; hän on harhaan joutunut, ja taivas ja maa vaativat häntä vastaamaan synneistään. Pakenemisen mahdollisuutta ei ole, älköön siis taistelkokaan kohtaloansa vastaan; "pienin kukkakin luotiin kärsimään, ja kuoleman tuska on elämän ehto. Avaruus on ääretön temppeli, missä kaikki Jumalan lapset kaatuvat uhrikaritsoina ajan alttarin juureen."
Päätös on siis: "älä vapise, kun rangaistus tulee, pukeudu riemuiten kidutuspukuun; siemen, joka on kuollut maan poveen, on taas nouseva taivaallisena kultaviljana".
Runebergilla esiintyy surumielinen tunne ihmisen kohtalosta jo runoissa Auringolle ja Lapsuuden muistoja, mutta vielä selvemmin Syysillassa. Siinäkin luonto kuvastaa ihmiskohtaloa, ja luontoa edustavat, juuri niinkuin Elämän ehdossa, tammi, kukka ja satakieli. Varsinkin viimeksi mainittu viittaa mielestäni Stagneliusen runoon, sillä mistä satakieli muuten olisi tullut, kun Runeberg myöhemmin runossa Franzénille nimenomaan sanoo sitä Ruotsiin kuuluvaksi? — Ja niinkuin lähtökohta on yhteinen, niin on loppukin sama: kuolema ja parempi, puhtaampi elämä haudan toisella puolella.
Mutta yhteisestä lähtökohdasta Runeberg sittenkin tulee aivan toiseen johtopäätökseen kuin Stagnelius.