Luonto opettaa hänelle että "kukkia ja kuolla" on "tomun lempeä laki". Turha on siis koettaa välttää kuoleman nuolia, ihminen on maallisessa elämässään matkalainen, hetken riemua on nautittava, se on erämaan mannaa; mutta ei saa pysähtyä täällä, täytyy ehtiä Kaanaan korkeuksiin. Siellä, tähtien toisella puolella, on sielun oikea satama; mitä katoavaisuus tarjoaa on vain unelma, joka liitelee iäisyyden sylissä nukkuvan ympärillä. Ei ole pelkääminen enkeliä, jonka kalpa särkee vain kahleen eikä orjaa: kirkastuneena olet kerran valon isänmaasta katseleva hautaa.
Tämmöinen päätös osottaa selvästi runoilijassa varmuutta siitä että "rakkaus valvoo korkeudessa": mutta samalla se edellyttää himojenkin voittamista, jonka kautta henki "kirkastuu".
Samaan aineeseen Runeberg sittemmin useasti palaa. Runo Kaipaukselle on tavallansa synkempi kuin Syysilta, mutta siinä taas kuolema hiljaa hellittää kahleen. Myöskin runossa Lohdutus esiintyvät elämän ristiriidat kylläkin ankaroina; runoilija ei sano olevansa ainoastaan ulkonaisesti orjana, vaan sielukaan ei kykene yhtymään Jumalaan: se voi hänen valtaansa ihailla, mutta ei tajua. Ruusun kuolema opettaa runoilijalle kuitenkin että hän on tänne pantu "pakoss' orastamaan". Mutta pakko on autuain pakko, sillä se on kerran kuoleva, "ja ma uskoa voin, tuen toivoni suo". Toisessa käsikirjotuksessa, jonka Runeberg lähetti Snellmanille, yhtyy uskoon ja toivoon vielä rakkaus.
Toisena jatkona Syysiltaan on Elo ja kuolo. Ihmiset pelkäävät elon valoisaa enkeliä ja sanovat sitä kuoloksi. Mutta se vain erottaa ihmisten sieluihin kätketyn "jalon" maan soran saastasta ja vie sen sovitettuna Jumalan luo, kotiinsa.
Mutta vielä on astuttava yksi askel.
Vuonna 1828 oli Tegnér julaissut kokoelman pienempiä runoelmiaan. Jo ennenkin oli Suomessa, kirjallisuutta harrastavissa piireissä, vilkkaasti keskusteltu hänen runoudestaan; ja varmaan uusi runokokoelma taas elähytti keskustelua. Ja jos tahdottiin verrata Tegnériä Stagneliuseen, niin molempien runoilijain muuttolinnuista sepitetyt runot olivat vertailulle hyvänä perustana. Hyvin luultavaa siis on että Runeberg tämmöisestä keskustelusta on saanut yllykettä runoilemaan hänkin samasta aiheesta. Ainakin on hänen Muuttolintujensa runomitta muodostettu sekä Tegnérin että Stagneliusen mukaan — mutta niin että tämä muodostus vastaa juuri sitä sisältöä, jonka hän on runolleen antanut.
Ja taas huomataan kuinka sisältökin on omintakeinen.
Tegnér oli antanut lintujen itse kertoa alituisesta muuttamishalustaan. Stagnelius kertoo niiden lähdöstä, antaa sen jälkeen lintujen kuvailla tunteitaan ja lopettaa puhumalla "sielulle". Runeberg ensin puhuu linnuille, kuvailee sitten niiden tuloa ja puhuttelee lopuksi "rientävää henkeä". Täten hänen runonsa on yhtenäisempi kuin Stagneliusen ja aatteellisempi kuin Tegnérin. Ja molemmat edeltäkävijänsä hän voittaa lausetavan koruttomassa kauneudessa.
Tärkein on kuitenkin se erotus että Stagnelius — johon Runeberg lähimmin liittyy — lintujen pakenemisessa näkee kuvan siitä kuinka ihminen kadottaa maallisen onnensa ja vasta haudan toisella puolella löytää oikean isänmaansa; Runeberg taas ei puhu mitään kadotetusta onnesta, vaan ainoastaan etsitystä ja löydetystä. Linnut löytävät keväällä kotimaansa, vaikkei kukaan ole niitä opastamassa; ja kotimaassa vallitsee luonnon rauha, huolettomuus ja rakkaus, joka unhottaa että tie oli pitkä. Sama onni on rientävälle hengelle suotu, eikä sen kotimaa siis ole haudan toisella puolella, vaan iloisessa pyrkimyksessä rakkauteen, luonnollisuuteen ja sopusointuun.
Täten on Runeberg, huolimatta siitä että hän ajaksi on nojautunut toisten runoilijain esikuviin, osottautunut olevansa kylliksi omintakeinen voidaksensa elämän ristiriidoista kehittyä sopusointuun. Mutta nähtävästi hän tässä sisällisessä kehitystaistelussaan on saanut apuakin kahdelta taholta. Ensiksi rakkaus yleväluontoiseen naiseen, toiseen Friggaan, on vahvistanut hänen alkuperäistä uskoaan rakkauden jalostavaan voimaan. Ja toiseksi hän varmaan on paljon nojautunut Franzéniinkin.