Vuonna 1824 alkoi Franzén julaista koottuja runoelmiaan ja ensimäisessä osassa oli muun muassa runojakso Selma ja Fanny. Selmalaulut Runeberg ennaltaan tunsi, mutta Fannylaulut olivat uusia. Ja mikä oli Syysillan runoilijaa lähempänä kuin kertomus ihmislapsesta, jolla oli heikko rinta ja joka yhäti ajatteli kuolemaa?
Näissäkin lauluissa huomaamme alituista luonnon ja ihmiselämän vertailemista. Fanny kasvaa kukkana ja tyytyy kohtaloonsa, mutta kauniimpia ovat taivaan kukat. Pääskynen elää iloisena kesäaikansa, vasta "kun kaikk' on täällä tehty", on aika ikävöidä toista maailmaa. Kaunis on yleensä maa, jos kohta taivas on kauniimpi. Ja se uusi Eden, joka meitä odottaa, se avautuu kun ihmisen tahdon puhdas lähde voipi heijastaa Jumalaa.
Niinkuin näemme on Franzénin elämänkatsomus pääpiirteissään sama kuin Runebergin. Mutta Franzén oli kolmekymmentä vuotta vanhempi, hän esittää Fannyssaan voittoa, mutta ei taistelua. Runeberg ei voinut tyytyä vain omistamaan itselleen toisen voittoja, hänen täytyi runollisesti ilmaista ja kirkastaa omaa sieluelämäänsä. Ja sen hän lopullisesti teki ensimäisessä suuremmassa runoelmassaan, Mustasukkaisuuden öissä.
11.
Kesällä 1828 oli Runeberg toiselle Friggalle jo selittänyt tunteensa ja päässyt selville hänen tunteistaan. Kun nyt Mustasukkaisuuden yöt tiettävästi ovat suurimmaksi osaksi, ehkä kokonaankin, myöhemmin kirjotetut, niin ne nähtävästi, kuvaillessaan lemmen ailueita, eivät enää, niinkuin äsken mainitut runot, ilmaise samanaikaisia tunteita. Eikä edes ole varmaa että Runeberg koskaan itse olisi kärsinyt juuri mustasukkaisuuden tuskia. Sitävastoin runossa kuvatut tunnelmat ovat likeistä sukua niille joista äsken on puhuttu, mutta niiden kehittyminen ja lopputulos nähdään tässä vielä selvemmin.
Runon sankari, mustasukkainen, joka melkein läpi koko runon esiintyy puhuvana, pyytää aluksi yötä kuulemaan "valitusta kurjan, onnen-orvon epätoivoa". Parempana hetkenä hän kerran oli toivonut että järki puhuisi rauhaa kapinoiville intohimoille. Järki olikin niitä puhutellut sydänlinnan portilla. Mutta itse linnassa uinuu mustasukkaisuus, lemmen ja vihan tytär; se herää puheesta, ja sen mukana siskosjoukko, kalvas kipu, tuska kamala, kaipaus, kateus ja kiukku, ja nämä syöksyvät taisteluun järkeä vastaan.
Ja nyt, sä vieno säen, luojan laina, valoisa enkeli, sa päivänpaiste eloni kevään, järki, mik' on osas? Kitua orjuudessa öisten peikkoin, rotkoissa sydämeni tuskan syömän, nukahtaa pyövelies räyhätessä, ja havahtaa taas kahlees kalinaan.
Eikö tämä selvästi viittaa siihen kantaan, jolla Runeberg vielä Kaitselmuksessa oli, hän kun kehotti siinä veljiänsä järjen ääntä kuuntelemaan? Mutta kun intohimot ovat heränneet (niinkuin Friggarunoissa), niin järki on voimaton, ja mustasukkaisen täytyy muilla keinoin etsiä rauhaa.
Ensin hän tahtoo "päivän virvotettavaksi uskoa sydämensä erämaan". Se Jumala joka luontoon luo elonsa, auvonsa, "se vaalija mun lapsuuteni taimen mua hylkää ei". Mutta kun päivä nousee ja koko luonto riemuitsee, niin hänen sydämensä on tyhjempi kuin kuolo, hänellä ei ole edes huokaustakaan liittääksensä luonnon iloon. — Aivan samalla tapaa runossa Odottava intohimo tekee rakastajan kuuroksi luonnolle:
Ma tässä varron — vaiti te metsän latvain livertäjättäret; teit' en kuulla kaihoo.