Lohduttomana siis mustasukkainen muistaa mitä hän on kadottanut ja kuinka hänen Minnansa on tullut toisen omaksi. Hän etsii lepoa, mutta turhaan, ja hän pakenee erämaahan, samoinkuin ihmiset häntä pakenevat.
Toisessa yössä kuvaillaan tälle vastakohdaksi unta, jossa hän vielä kerran nauttii kadonnutta onneaan. Hän herää.
Vaan valhe autuuden, ah iät kaiket mun olla suo sun sulokahlees vanki! Todellisuuden armolta en kerjää ma riemua, mi saajan käsiin lahoo. Haaveilun varjokuviin tyydyn, kunhan miss' iät hetki vain se näkyy, hetki mun autuuteni, vaikka petetyn.
Silloin hän saapi aina nähdä Minnan nuorena, autuaana sylissään ja kuolemankin jälkeen,
kun tähtivalkamoill' on vapaa henki, silloinpa ikivalon, luojan luota ja enkeleiden, taivaan tarhoist' ennän viel' unen siivin Minnan huulten hurmaan.
Samalla kun siis intohimoinen rakkaus yhä edelleen pitää häntä vankinaan, alkaa mustasukkaisuus, pelkästi itsekäs tunne, väistyä siten että hänen rakkautensa tyytyy mielikuvituksen luomiin kuviin.
Kolmantena yönä hän näkee päivän muuttuvan yöksi ja päättää siitä että sama ikuinen laki vallitsee luonnossa ja ihmisrinnassa.
Sen kirjain muuttumus, elo sen henki.
Rauha on muuttunut kolkoksi aavistukseksi: hän kuulee laulua ja näkee ihmisolennon, joka on Minnan näköinen. Niin, se on Minna, mutta — mielipuolena.
Hän etsii armastaan, mutta ei tunne häntä enää, vaan tahtoo lähettää hänelle tervehdyksen. Itse hän on lohduton. Ihmiset olivat sanoneet ettei lempi ole luotu maata varten, että on väärin valittaa, kun lemmen taimi täällä kuihtuu. Uskomatta tätä hän oli lähtenyt onnellisen lemmen etsintään, mutta ei sitä löytänyt. Kyyhkysparista vei haukka toisen, mutta kun haukka oli jakanut saaliinsa naaraksensa kanssa, pamahti laukaus, ja toinen kaatui. Itse oli Minna tallannut perhosen, joka kuollessaankin oli kiinni kukassa, jota eläessään oli lempinyt.