Tähän vastaa mies, että perhosen kuolo oli lemmen voittoriemu, perhonen kun kuoli kanssa armaansa. Niin käy enkelikin elon erämaita, temmaten armaan armaalta, mutta ei saaliinhimoisesti, vaan hellästi.
Hän miettii:
viel' itkettyäs kotvan korjaan Sunkin, sa kaihoon jäänyt, kyynel-laaksostas, kuss' yksin kuljet.
Tuo enkeli on Kuolo. Minna luulee häntä itseään kuoloksi ja pyytää häntä viemään "valjun liljan" luojan luo.
MIES.
Iäti kukkimaan ja lempimään.
MINNA.
Iäisen jalkain juuress' itkemään, Hän kunnes, kyyneliini heltyin, käskee sua noutamaan sen, joka nyt mua karttaa.
MIES.
Oi, sataman kun saat sa, saa hän myös! Kai itse hyvää enkeliäs etsii hän tuota luokses-tuojaa. — Unohda min rikkoi maa, min täällä kärsit, siksi.