Nuku, sanoo hän, ja uneksi onnea ja rauhaa. Niin, vastaa Minna, kuinka kuolo viepi onnen jälleen takaisin kautta maailman. Ja koska rakastaja itse on kuolon enkeli, niin kai hänen on aarteita tarvis, voittaaksensa maan lasten lemmen. Niitä tahtoo Minna hänelle antaa: kyynelensä, huokauksensa, jotka kiiluvat timantteina ja helminä. Ja missä
valittaa leski turvaton, ja turhaan hält' itkee leipää valjut pienoiset, ja paarten ääress' asuu karvas hätä, ne sinne sirota, ja siunaten saleista taivahan ma näen sen. Vaan lempi lohduton miss' autuuttansa mennyttä vaatii maalta, taivahalta, siell' älä kylvä kultaa, helmiä, vaan nosta viikatteesi, niitä!
Muistamme että mustasukkainen, joka alussa turhaan on turvautunut järkeen, myöhemmin on kehittynyt tyytymään entisen onnensa muistoon ja mielikuvituksen luomiin kuviin. Nyt Minnankin järki on soaistu, ja hänkin elää mielikuvituksen maailmassa. Mutta kun molemmista nyt kuolo on rakastavien vapauttaja, niin he ajattelevat etupäässä jälkeenjäänyttä. Armaan kadottaminen on lyhyt koetusaika, jonka jälkeen kuolo vapahtaa toisenkin, "iäti kukkimaan ja lempimään". Minnasta taas ensin lähteneen huokaukset ja kyyneleet ovat aarre, jolla voidaan lohduttaa onnensa menettäneitä, mutta jos lohduton rakkaus vaatii maalta ja taivaalta mennyttä autuuttansa, silloin tulee kuolon niittää jälkeenjäänyt.
Minkätähden? Sitä Runeberg ei sano, mutta hän näyttää tarkottavan että vaatiminen on itsekästä, ja että kuolon tulee puhdistaa ihmiset kaikesta maallisesta tahrasta — aivan niinkuin runossa Elo ja kuolo.
Lausuttuaan äsken mainitut sanat Minna nukkuu ja hänen rakastajansa sanoo häntä sen johdosta onnelliseksi: hänen ajatustaan vainoavat vielä murheen laumat, mielipuolisuuskaan ei suo lepoa, vain uni on hylättyjen ystävä.
Mutta nyt ovat runon sankarin silmät, samoinkuin äsken Minnankin, auenneet näkemään ihmisten yleistä kohtaloa. Kaikkialla "itku kohtaa, kurjuus vallitsee". Ihmiselle on annettu kaksinainen osa, maallista pimeyttä ja taivaallista valoa; ja sentähden ihmiselämä on "yö synkkä tähden ympär' ainokaisen". Ja tämän tähden "valju tuike turhaan puhki pilvein ja usmain hunnun pyrkii".
Vaan silmä toisinaan tok' unhottaa yön hämärän ja kauhut, taistot, tähteen vain lapsen ihastuksin tähyää; ja hetket nuo, ne nimee heikkous kirkkaiksi hetkikseen ja niitä lempii keveinä elon riemutuokioina; vaan voima, sydän väkevä, se kiroo ne kiusaajina hornankitaisina, poloisen toivon turmaan kiehtojina, vain näyttääkseen kuin siltä siipi herpoo, valon ja rauhan valhe-airuina tiell' aatoksen, mi harhan korpiin käy.
Taas esiintyy siis vastakohta aatoksen ja tunteen välillä. Valoisempi käsitys elämästä on tunteen luoma, "lapsen ihastuksin" sydän katsoo henkistä maailmaa; mutta aatos, voima, sydän väkevä, näkee siinä vain valon ja rauhan valhe-airueita. Sentähden ainoa lohdutus on uni ja unho, kun vain voidaan unhottaa.
Leponi vaivuntaa vain kärsimyksen
on taakkahan, mi kantaakseni karttuu.
Mutta sentään hän ei enää ajattele vain itseään, hän katselee Minnan unta "iloin vienon-haikein".