kun murhe haudall' istuu rakkaan vainaan
ja kukast' iloitsee, mi sille kohoo.
Vieläpä hän neljännessä yössä kertoo kuinka hän on koko yön valvonut
Minnan vieressä, muistellen lapsuutensa rauhaa,
kun aatos viel' ei tiennyt itsestänsä viel' entänyt ei turhaan etsimään kuin Noan kyyhky rantaa viherjöivää, vaan arkiss' unten turvaisessa tuuti yl' elon aavan pohjattoman aallon.
Siis taas vastakohta aatoksen ja välittömän tunteen välillä. — Mutta myöskin lemmen aikoja hän nyt oli muistanut "täynn' iloa ja haikeutta vuoroin".
Siten on hän valmistunut vastaanottamaan niitä jäähyväissanoja, jotka
Minna lausuu herättyään täysin tajuisena ja "taivaan tyynnä":
Nyt vaivan tutkain taittui, verho vaipui mun silmiltäni; olen löytänyt mit' etsinkin, ei muuta sydän vaadi. Mit' omistavi maa, sen riemut, tuskat, ne maljoin kukkuraisin join, eik' ole sen ahtaass' aartehistoss' enempää. Nyt menen minne seurata et saa; vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin perästä tervetullut! Saat laillani ehk' uneksua kauan, tääll' että turhaan etsit onneas. mun laillani myös olet kerran, sydän tyventyneenä, valoisana sielu, sen helmaan ihmetellen heräävä; hyvästi siksi jää!
Nämä sanat ovat runon käsittämiselle hyvinkin tärkeät, koska runon sankari sittemmin toistaa ne. Minnalla on nyt elämästä se käsitys, että tyytymättömyys siihen on unelma; kun herätään, niin huomataan että ollaan onnen helmassa.
Niin oli Minna lähtenyt ja uhkaavasti varottanut häntä seuraamasta.
Hän oli lähtenyt — minne? Tietysti puolisonsa luo.
Miel' ylevä näät pakkons' aina kantaa, ja velvotuksen vaskikahleet takoo se lujiksi.
Mutta ajatellessaan tätä ja Minnan puolison onnea runon sankari taas tuntee mustasukkaisuuden heräävän, hän tahtoo nähdä kilpailijansa veren veitseen hyytyvän. Mutta, sanoo hän, pois hornan aatos, joka viettelet sieluni ainoata aarretta, Minnan vastalemmen toivoa.