Vaan hän ei voi edes itselleen etsiä vapautusta kuolemasta. Tosin nurmen alla nukkujan povessa ei enää tuska herää. Mutta henki, onko se kuolemassa vapaa? Ei:
Saleissa taivaan viel' on orja se; se kantaa kahleen itsessänsä, kunis se lempens' ajallisen muiston kantaa. Ja lempi se ei niin vain varisekaan, kuin kätkee tomun hauraat kahlehet.
Puhdistumatonna tästä maan tomusta saavuttaisi henki kuoleman kautta ainoastaan elämän, "syvemmin tuskansa vain tajuavan".
Mutta ei mikään taivas olisi kylliksi ihana houkutellaksensa henkeä luokseen, niin kauan kun Minna vielä hengittää maan laaksoissa. Aistillisuus yhä vetäisi häntä Minnan luokse, se veisi voiton henkisyydeltä. Ei olo siis muuta neuvoa kuin koettaa yhä enemmän kiihdyttää tuskaansa; "niin polon ponnettuuteen polo kuolkoon". Sentähden hän koettaa itselleen kuvailla Minnan puolison onnea kiduttaakseen sillä itseään, mutta lopuksi nämä kuvatkin vaikuttavat niin voimakkaasti häneen, että hän aatokselleen sanoo:
Saata yön tähteä kaks yhteen törmäämään ja pirstoin radoiltansa suistumaan, ja maailman vankka perus pettäköön, ja maa, taivas huokaukseen hukkukoon.
Jyrkkänä vastakohtana tälle neljännen yön lopulle alkaa viides yö huudahduksella:
Sees ehtoo, rauhaa! Rauhaa, taivas, maa! Kuin elinkautis-vanki armaan saanut… kuin hän vaan autuaampana ma seison jaloissa intohimon kahlepirstat… Räpyttää aatos siipiään ja empii eik' uskois vapauttaan, vaikka vie jo päälle pilvein joka siiven-isku.
Kaikki on autuasta, hän seisoo Minnan haudalla.
Mutta Minna ei nuku, hänen henkensä valvoo, hänen hahmonsa katsoo joka kukasta, äänensä soi linnunlauluna, tuulet ja pilvet lähettävät hänestä viestejä. Murhe, vaivat, huolet, tuskat, kauhut,
mit' on ne? — Varjo-aavehia parvi, todellisia silmiss' ajatuksen, se kunis vanki pimeän on mailla, vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa, päin valoa se konsa kohouu. Ylemmäs multaa kohtalon ei mahti; ja inehmo, mi maassa maata on, on heti taivasta tuoll' ylähällä.