Kaikki hänen entiset huolensa näyttävät hänestä nyt pieniltä, vähäpätöisiltä. Mitä hän olikaan kadottanut? Maallisen puolen Minnaa, mutta ei hänen sieluansa, "silmist' iäisnä mi siinsi", ei kauneuttaan, "mi syttyi ajassa, mut iäisyyteen".
Nyt hän siis ymmärtää Minnan jäähyväissanojen tarkotuksen.
Ol' unta vaivani — mi todellista ei kera hetkein synny, vaihdu ei. Yks oli totta toki: lempeni; sen helmass' uneksin — nyt valveill' olen. Näin uniss' aaveita, yön hirmuja; nyt Minnan nään ja taivaat, Jumalan.
Ja noita sanoja seuraa tuo merkillinen kuvaus rakkaudesta:
Oi rakkaus, kuink' ihanuutes voittaa tuon myrkkynuoli-Amorin, tuon, jota ihannoi runo, intohimo uskoo! Nyt kirkastettuna sun hahmos nään: nään joutses tähtäävän, mut sylis on se avara, mi aukee maailmalle; ja nuoles tunnen — taotut ne on valosta, viattuudest', autuudesta.
Tässä hahmossa rakkaus kerran ennenkin oli esiintynyt hänelle,
kun ensi kerran näin Minnan katseessa sun ilmestykses ja hänen kanssaan syliini sun suljin; mutt' hetken vain sun näin, en sitten enää. Valoni sammui, varjot sielun täytti, ja himojen soi viekas kehtovirsi unissa kävijälle elon yön.
Ja sitten seuraa tuo ihana vertauskuva: ihminen lepää iäisyyden helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa; vain kaksi tuokioista hän on valveilla mullan horrosta ja voi luoda katseen henkimaailman riemuun; ja nämä tuokiot ovat ensi lempi ja ihmisen viimeinen hetki. Kaikki muu on vain unia, kavaloita, ahdistavia, julmia; mutta joskus myös unia joiden utupiirteissä ystävällinen vilahdus "hohtaa taivast', iäisyyttä" — puhtaan lemmen tuokioita.
Näissä tunteissa eläen rakastaja voi riemumielin muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Haudan vierellä on paikka uinua viattomuuden unia. Ja kun hän tuntee hetken lähestyvän, jona hän saa seurata Minnaa, niin hän lausuu:
Hellin sovitetuin katsein heitän mä hyvästi mist' iäks' eroon nyt. Oi, helppo vääryydet on unohtaa, kun taaksi jäi jo kärsimys ja murhe! Eik' aatos katkera saa tulla myötä valoisiin juhliin rakkauden ja rauhan.