Yksin luontokin nyt esiintyy hänelle toisessa valossa kuin ennen. Intohimon hetkenä oli hänestä tuntunut mahdottomalta yhtyä siihen riemuun, minkä päivännousu kaikkialla luonnossa herättää. Nyt hän sensijaan kiittää aurinkoa
jok' ilosta, mi versoi suojassas, ja tunteesta, min kypsytti sun liekkis, valon ja elon parhaist' antimista.
Mutta ei siinä kyllin. Hän, joka tähän asti on paennut muita ihmisiä, hän pyytää nyt kotilaaksoansa ottamaan hänen sijaansa helmalapseksensa toisen, joka on
kuin minä eksyksissä tomun maassa. Ain' uusin keväin hälle kirjaellos sa kukkakirjas maista paremmista.
Ja vihdoin hän jättää hellät jäähyväiset niille miljoonille sydämille, jotka jäävät tänne iloon ja tuskaan. Jos elämä ei anna heille sitä mitä he ovat toivoneet, jos hyiset myrskyt riistävät heidän viimeisenkin onnensa, niin älkööt he silloinkaan nurkuko, sillä "auvoineen ja vaivoineen vain unelma on elo".
Olen jotensakin laajasti esittänyt tämän merkillisen runoelman rakennetta, syystä että Mustasukkaisuuden öitä usein pidetään hämäränä, epäselvänä jopa epärunebergilaisenakin. Ja tosiaan eroavatkin teoksen sekä sisällys että esitystapa tuntuvasti siitä mitä Runebergin runoelmissa myöhemmin tavataan. Mutta juuri sentähden tämä teos on sitä merkillisempi. Siitä näet mielestäni selvästi huomataan miten tosirunebergilainen katsantotapa muodostuu.
Lähtökohta on siinä ettei järki, johon runoilija ennen on turvautunut, pystykään hillitsemään niitä intohimoja jotka ovat vallanneet mustasukkaisen mielen. Ja läpi koko runoelman näemme kuinka järkiperäinen "aatos" osottaa samaa kykenemättömyyttä, vieläpä estää tunnetta antautumasta ylevämpiin iloihin.
Mutta intohimot, aistillisuuden maailma, ovat nekin voimia jotka estävät ihmisen onnea. Näitä esteitä on mahdoton voittaa muilla keinoin kuin siten että tunne jalostuu, vapautuu itsekkäisyydestä ja kohoaa korkeampaan maailmaan kuin aistillisuuden. Tämä taas tapahtuu ensiksi kun tunteet siirretään mielikuvituksen maailmaan, ja sitten kun ihminen johtuu ajattelemaan toistenkin suruja ja tuskia. Mitä enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän tunne saapi kokea että sielun oikea elämä on elämää semmoisessa rakkaudessa, joka avaa sylinsä maailmalle, se on kaikille ihmisille, ja joka jakaa niille valoa, viattomuutta, autuutta.
Ja samalla muuttuu luonnonkin merkitys ihmiselle. Niin kauan kuin hän elää itsekkäissä himoissa, hän pakenee luontoa eikä voi yhtyä sen riemuun. Mutta kun sielu on kohonnut maille paremmille, silloin luontokin niistä "kirjottaa kukkakirjansa".
Lopputulos on siis sama kuin jo Syysillassakin: katoavaisuus, aistillisuus, ja niiden mukana elämän vaivat ja tuskat, ne ovat vain iäisyyden helmassa nukkuvan unelmia.