Tämä suuremman ja pienempien runojen täydellinen yhtäpitäväisyys osottaa selvästi että runoilija tässäkin, niinkuin noissa runoissa, on lähtenyt personallisista tarpeistaan ja kokemuksistaan. Oman itsensä vuoksi, saavuttaaksensa itse selvitystä elämän tarkotuksesta ja ihmisen asemasta maailman kokonaisuudessa, runoilija on esittänyt ihmissydämen sisällisiä taisteluita. Ja päätöskin on hänen luonteensa mukainen: tuo kirkastettu rakkaus, joka avaa sylinsä maailmalle, se on hänen luontainen ihmisystävällisyytensä, ainoastaan vahvistuneena ja selvinneenä sisällisessä taistelussa; ja siihen on yhtynyt rakkaus toiseen Friggaan ja luontoon. Samaten tiekin, jota hän on kulkenut, on hänen oman luonteensa määräämä; se on runoilijan tie, se viepi tunteen ja mielikuvituksen, eikä järkiperäisen mietiskelyn maitten halki.
Mutta niinkuin jo mainittiin on tämä tie yhteinen uuden vuosisadan koko runoudelle. Ja kaikkialla pyrittiin tähän aikaan, samoinkuin Runeberg teki, käsittämään maailmaa siten että sen henkisempiä puolia katsottiin ainoiksi korkeammassa merkityksessä todellisiksi, jota vastoin aineellisuutta pidettiin niiden rinnalla ala-arvoisena, jopa olemattomanakin. Tässäkin kohden käypi virta edellisen vuosisadan ajatustapaa vastaan, tämä kun uudistajain mielestä oli vienyt ihmisiä harrastamaan etupäässä vain aineellisia pyrintöjä.
Mutta kysymykseen mikä sitten oikea korkeampi todellisuus on, vastattiin eri lailla. Luokaamme lyhyt silmäys näihin vastauksiin, siten parhaiten selviää Runebergin asema ajan henkisessä kehityksessä.
12.
Ajan virtaukset tulivat yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Suomeen pääasiallisesti kahdelta taholta: Ruotsista ja Saksasta. Ruotsi vaikutti runoudellaan, Saksa filosofiallaan. Ruotsin runoudessa esiintyi taas kaksi pääsuuntaa: varsinainen romanttinen ja gööttiläinen. Saksan uusi filosofia vaikutti meillä syvemmin vasta Hegelin kautta.
Romantikot sanoivat: aineellisuus painostaa ajan mieltä, jokapäiväiset huolet tekevät ihmisistä hyödyn orjia. Korkealle pyrkivä henki ei viihdy siinä maailmassa, tunne kohottaa hänet toiseen maailmaan, missä mielikuvitus vapaasti luopi ihanteitaan. Vähät siitä pitävätkö poroporvarit niitä ihanteita vain unelmina, meille niiden maailma on korkeammassa merkityksessä ainoa todellinen.
Göötit sanoivat: velttous painostaa ajan mieltä; jokapäiväiset huolet tekevät ihmiset heikoiksi. Korkealle pyrkivä henki ei viihdy siinä maailmassa; tahto kohottaa hänet toiseen maailmaan, missä tarmo liikkuu vapaasti. Vähät siitä jos suuri tarmokas henki aikaansaa mullistuksia, joista poroporvarit joutuvat kärsimään; meille tuo suuri henki edustaa sitä mikä korkeammassa merkityksessä on, tahi ansaitsee olla, todellista.
Kumpaiseenkaan näistä ohjelmista ei Runeberg voinut yhtyä. Hän kyllä tunnusti toiselta puolen tunteen ja mielikuvituksen, toiselta puolen puhdistuneen tahdon merkityksen. Mutta niinkuin jo on huomautettu oli hänen elämänsä ollut semmoista ettei hän tarvinnut henkisesti siitä paeta mielikuvituksen maailmaan; ja tarmon perikuvana oli hänelle esiintynyt suomalaisen talonpojan hiljainen kärsivällisyys. Ja lopuksi, kun molemmat mainitut suunnat halveksivat jokapäiväisiä ihmisiä, niin niiden edustajat helposti joutuivat ylpeilemään ja prameilemaan. Mutta mitään ei Runeberg vihannut niin paljon kuin juuri ylpeilemistä. Näistä syistä häneen enimmin vaikuttikin Stagnelius, joka asettui noitten kahden suunnan ulko- tahi yläpuolelle. Ja muistettava on myöskin että varsinkin gööttiläisen, mutta muutamissa kohden romanttisenkin suunnan esiintyminen ja ohjelma riippui Ruotsissa vuoden 1809 jälkeen heränneistä valtiollisista ja yhteiskunnallisista harrastuksista, joille Runeberg oli vieras — niinkuin suuressa määrin Stagneliuskin.
Jos siis nuo kaksi vastausta aikakauden suureen kysymykseen eivät voineet tyydyttää Runebergia, niin tulee meidän tarkastaa hänen suhdettansa Hegelin filosofiaan.
Tässä kohden eivät kansalliset eroavaisuudet olisi estäneet Runebergia yhtymästä ulkoapäin tulleeseen ohjelmaan. Nojautuihan Snellmankin juuri Hegeliin, kun hän ryhtyi taisteluun kansallisuuden hyväksi. Vieläpä Hegelin filosofia tavallansa oli vastakohta sekä romantikkojen että gööttien ohjelmalle. Mielikuvitus ei Hegelin mukaan ollut korkein sielunkyky eikä tarmokaan. Ainoan todellisen loi hänen mielestään järki, ei tosin tuo valistusfilosofian "terve järki", vaan korkeampi sielunkyky, joka käsitteistä muodostaa järjestelmän, missä vallitsee ehdoton yhtenäisyys ja lainmukaisuus.