Mutta olemme jo nähneet että Runeberg nimenomaan julistaa järjen kykenemättömäksi auttamaan ihmistä siinä taistelussa, josta hänen sisällinen onnensa riippuu. Tähän päätökseen oli jo hänen oma elämänkokemuksensa vienyt, mutta omituista on nähdä kuinka hän tälle kokemukselleen on saanut tukea tuosta ennen mainitusta Gerlachin kirjasta, jota professori Avellan peräti halveksi, pitäen sitä kovin vanhanaikaisena.
Koska Gerlachin kirjaa ei ole tähän asti käytetty Runebergin kehitystä esitettäessä, katson tarpeelliseksi antaa mahdollisimman lyhyen ja yleistajuisen selonteon sen sisällöstä; sitä seuraa lyhyt yleiskatsaus järjestelmän pääpykäliin, johon ne lukijat tyytykööt, joita filosofiset yksityiskohdat eivät huvita.
Niin pian kuin ihminen on jossain määrin kehittynyt henkiseen itsenäisyyteen, hän koettaa saavuttaa yhtäpitäväisyyttä omansa ja muiden ihmisten mielipiteiden välillä; ja varsinkin tunnetaan tämä tarpeelliseksi kun on kysymys yhteisen tarkotusperän saavuttamisesta taikka asioista jotka hänen silmissään ovat tärkeitä ja pyhiä. Mutta kultuurin monimuotoisuus on vaikuttanut että semmoinen yhtäpitäväisyys kaikkialla puuttuu, ja välttämättömästi edistyvä kehitys saa aikaan ettei ihminen omasta itsestäänkään sitä löydä. — Omantunnon ääni ruumiillisen vietin vaatimusten rinnalla, tahdon vapauden aate verrattuna ihmisen riippuvaisuuteen olosuhteista, mielteiden häilyväisyys pyrittäessä käsittämään maailmaa kokonaisuudessaan, jumalallisen kaitselmuksen aate pelkän sattuman rinnalla — kaikki tämä synnyttää sisällistä taistelua ja epävarmuutta, josta vakavammat luonteet elävästi tuntevat tarvista päästä. Sentähden jokainen siihen tilaan joutunut ihminen pyrkii muodostamaan itselleen semmoisen elämän- ja maailmankatsomuksen, joka voi häntä rauhottaa, ja siinä on filosofoimisen historiallinen peruste. Filosofian tarkotus on siis se että ihminen, tehdessään arvostelmiansa maailmasta ja ihmiselämästä olisi sopusoinnussa itsensä kanssa.
Tämän tarkotuksen saavuttamiseksi täytyy ihmisen tarkastaa sisäistä maailmaansa ja sitä tutkimalla pyrkiä sellaiseen maailmankatsomukseen, jonka avulla selvästi tajuamme vakaumuksemme sisäisen perustuksen ja henkisen välttämättömyyden. Mutta kun samallainen vakaumus on tärkeä myöskin ihmisten yhteiselämälle, niin pyrkii totuuden ystävä, saavutettuansa vakaumuksen, levittämään sitä muidenkin yhteisomaksi. Mutta silloin tulee vakaumuksen olla yleispätevä, se on niin muodostettu, että jokaisen, joka kykenee asiaa selvästi tajuamaan, täytyy tunnustaa se oikeaksi. Ja kun ihmisten mielipiteiden eroavaisuudet johtuvat heidän erilaisista elämänkokemuksistaan, on sitävastoin puhtaan ihmisluonnon lainmukaisuus (joka ilmenee esim. matemaatisissa totuuksissa) yleispätevyyden perusta ja tunnusmerkki. Filosofian voimme siis määritellä niin että se tieteellisesti esittää sellaista maailman- ja elämänkatsomusta, joka perustuu inhimillisen hengen puhtaaseen luontoon. Mutta kun tuohon puhtaaseen luontoon todellisuudessa aina sekaantuu jotakin yksilöllistä, niin on mainitun tarkotuksen täydellinen saavuttaminen luettava inhimillisten ihanteiden joukkoon, pidettävä tutkivan hengen loppumattomana tehtävänä, jolla kuitenkin on arvonsa yhtä hyvin kuin hyveeseen pyrkimisellä, vaikka täydellinen hyve ei olekaan saavutettavissa.
Kun siis filosofia tilapäisestä, kokemusperäisestä sivistyksestä pyrkii elämänkatsomukseen, jossa puhdas henkisyys täydellisesti kuvastuu, niin sen täytyy muodostaa järjestelmä, jossa ne käsitteet ja aatteet, jotka ovat korkeamman ja puhtaasti järjellisen maailmankatsomuksen perustana, asetetaan selvään yhteyteen sekä keskenänsä että sisäisen perustuksensa kanssa. Tätä tehdessään filosofia tosin ei voi sitoutua olemaan opettamatta muuta kuin vain semmoista, jota n.s. terve ihmisjärki tietää ja käsittää, sillä jos tämä ihmisjärki on tarpeeksi valveilla, se pian huomaa kietoutuvansa ristiriitoihin, jotka juuri tekevät filosofisen selvittämisen tarpeelliseksi. Mutta toiselta puolen filosofia ei voi joutua ehdottomaan ja täydelliseen ristiriitaisuuteen luonnollisen elämän kanssa, koska sen tehtävänä juuri on tämän elämän selvittäminen. Filosofian ei siis pidä luulotella että se vasta on kaiken totuuden luoja, ja että ihmishenki vasta tätä keinotekoista tietä voisi yleensä ajatella järjellisesti.
Se sisällinen maailma, jota filosofian tulee tarkastaa, esiintyy ensi sijassa tajuna (Bewusstsein). Tajuummehan me vetoamme, kun olemme vakuutetut jostakin, joko vakaumuksemme sitten koskee totta, hyvää tai kaunista. Taju on siis toista kuin tunteemme, pyrkimyksemme, käsitteemme ja aatteemme, koska se niille juuri antaa todellisuuden ja välttämättömyyden leiman. Taju vaikuttaa että jokin esiintyy meille olevana; niitä tiloja ja toiminnan ilmauksia, jotka ovat tajuttomia, emme käsitä oleviksi. Taju on siis tajuavan osanottoa toimintaansa ja sen sisältöön.
Alkuperäisin tajun muoto on välitön taju. Se ei erota tajuavaa tajutusta ja on siis himmeää. Tuon eron toimittaa ajattelu (Reflexion), joka muodostaa käsitteitä, erottaen erilaisen ja yhdistäen yhtäläisen. Tästä syntyy välillinen taju. Kun alkuperäinen ja välitön taju täten ajattelun välityksellä on saanut sisällölleen käsitteen varmuuden ja lujuuden, silloin esiintyy taju tietona.
Mutta käsitteetkin kaipaavat tajun vahvistusta esiintyäkseen meille olevina. Lähinnä on meillä siis aina välitön taju itsestämme. Vasta se vakuuttaa meitä kaiken sieluntoiminnan välttämättömyydestä, ja välitön itsetajumme on siis hengen elämän varsinaisena keskuksena ja tyyssijana sekä sinä sydämenä, joka tosin tarvitsee kehittyä kasvaaksensa tiedon puuksi, ja joka senvuoksi vaatii tai herättää ajattelua, jonka kautta tämä kehitys tapahtuu, mutta joka kuitenkin antaa kaikille kehittyneen tajun aineksille sen merkityksen tajuavaan nähden, joka on totuudelle ominaista.
Välitön taju esiintyy tuntemisena. Mutta elävänä yksilönä ihminen huomaa omistavansa eri voimia, joiden kautta hän joutuu riippumaan vieraastakin toiminnasta. Siten ihmisen elonjännitys voi muuttua tavallista, normaaliastetta suuremmaksi tai pienemmäksi, ja tästä syntyy mielihyvän tai mielipahan tunteita, jotka siis eivät ole minkään erityisen peruskyvyn ilmauksia. Ja kun koetamme säilyttää mielihyvän ja poistaa mielipahan syitä, syntyy viettejä. Jos nyt ajattelu kohdistuu tunteihin ja vietteihin, vertaamalla niitä keskenään ja huomioon ottamalla vietin tyydyttämisen etäisemmätkin seuraukset, niin tapahtuu valinta eri nautintojen tai tekemisen ja tekemättä jättämisen välillä, eikä siis tahtokaan, joka tämän valinnan toimittaa, ole mikään erityinen sielunkyky.
Lopuksi on sanottava samaa mielikuvituksestakin (Phantasie). Sitä ei voi erottaa muista sieluntoiminnan muodoista, se liittyy kaikkiin niihin, ja sen tarkotuksena on korvata niitä puutteellisuuksia, joiden huomataan olevan olemassa todellisuudessa.