Näistä otteista nykyajan lukija jo huomaa, että Tengströmillä oli selvillä koko se kansallinen ohjelma, jonka toteuttamiseksi seuraava aika sitten on työskennellyt, mutta että tämä ohjelma herätti hänessä jotensakin vähäisiä toiveita.
Sitä vähemmin on meillä siis syytä kummeksia ettei Runebergkaan antautunut toteuttamaan ohjelman supisuomalaisia pykäliä. Ruotsia puhuva kun oli, ei hänellä ollut tilaisuutta tehdä työtä suomenkielen ja kansanrunouden hyväksi; historia vähäpätöisyyksineen ei häntä houkutellut, varsinkin kun hänestä ei ollut tiedemieheksi. Mutta täyden myötätuntoisuutensa hän siltä saattoi näille harrastuksille antaa — niinkuin itse asiassa tekikin — sillä olivathan ne periaatteellisessa yhteydessä muiden ohjelman osien kanssa, jotka hänelle paremmin soveltuivat.
Saarijärvellä hän oli tutustunut Suomen luontoon ja sen yhteydessä suomalaiseen kansanluonteeseen. Ja kun hän kirjotuksessaan Saarijärven oloista sanoo ihmistä ympäristöjensä kuvastimeksi ja sisämaan luontoa tarkasti yksilöistyneeksi, niin voimme siitä päättää että hän jo aikaisemmin oli saanut selville kansallisen individisyydenkin.
Tässä kohden Runeberg on selvästi kansallinen, mutta tavalla joka on yhteydessä suuren ajanvirtauksen kanssa. Muissakin maissa oli — vastakohtana edellisen vuosisadan yleismaailmallisuudelle — herännyt kansallisuusaate, ja Suomessa on sen ensimäinen itu etsittävä Porthanin ja Franzénin ajoista. Yleinen oli sekin käsitys että kansanluonne riippuu ympäröivästä luonnosta: Ruotsissa esitti tätä aatetta hyvin nerokkaasti Geijer, ja Tegnérin runoissa se samaten esiintyy.
Mutta mitenkä saada tämä kansallinen individisyys ilmaistuksi? Ruotsissa tämä luonnollisesti tapahtui ensiksi valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa harrastuksissa, toiseksi ylistämällä suurten esi-isien muistoa, kolmanneksi elvyttämällä muinaisskandinavialaisten sankarirunojen henkeä. Mutta kaikki nämä kolme tietä olivat meillä siihen aikaan suljetut, niin sanoo Tengström nimenomaan ja luultavasti juuri verrattuaan mielessään Suomen oloja ruotsalaisiin.
Mitä meiltä silloin puuttui, sen olemme myöhemmin saaneet: 1835 Kalevalan, 1848 Vänrikki Stoolin tarinat, 1863 valtiopäivät. Mutta mitä oli silloin mahdollista tehdä?
Siihen kysymykseen Tengström antaa toisenkin vastauksen, joka sekin sopi juuri Runebergille.
Puhuttuaan koko kansan sivistyksestä Tengström kääntyy tarkastamaan niitä esteitä, jotka kohtaavat korkeamman kultuurin leviämistä erittäinkin niin sanottuihin sivistyneihin säätyihin.
Silloin hän ensiksi huomauttaa että näissä säädyissä vallitsee pintapuolisuus ja haluttomuus vakavaan työhön. Näiden puutteiden juurena taas on edellisen vuosisadan ranskalainen sivistys, jonka leviämistä Ruotsiin ja Suomeen Kustaa III suuressa määrin edisti. Tosin tämä sivistys oli poistanut monta ennakkoluuloa, mutta samalla vähentyi perusteellisuuden, innokkaisuuden ja luontevuuden harrastus, usko pyhään ja yliaistilliseen rupesi horjumaan, löyhä itserakkauteen ja itsekkäisyyteen perustuva siveysoppi levisi. Kirjallisuudessa suosittiin keveyttä, sukkeluutta, loistoa, ja ihmiset luulivat ajan saavuttaneen ehdottoman etevämmyyden entisiin aikoihin verraten. Tuon uuden kultuurin tunnusmerkiksi sopii siis sanoa "itsekkäisyyttä, taikka omanhyödyn harrastamista, ja itserakkautta, näiden käsitteiden laajimmassa merkityksessä".
Kun siten ainoa päämäärä oli käytännöllinen hyöty, niin ihminen vaipui maan tomuun ja päätyi elämään vain katoavaisia ja eläimellisiä tarkotuksia varten; isänmaanrakkaus, uskonto ja hyve jäivät merkityksettömiksi sanoiksi. Ja kumminkin aikakausi epäjumaloi itseänsä, halveksi muilta kansoilta ja ajoilta oppimista, ja siitä seurasi että ylenkatsottiin ikuisia aatteitakin, joista ihmisen jalostuminen kuitenkin on lähtenyt ja aina lähtee.