Tästä katsantotavasta johtuu nautinnonhimo, joka on erittäin turmiollinen pohjolassa, sillä täällä jos missään tarvitaan, ihmisen sekä ruumiillista että siveellistä olemassaoloa varten, uutteruutta ja kärsivällisyyttä, uhrautuvaisuutta, neuvokkuutta ja kestävyyttä. Kirjalliseen sivistykseenkin katsoen on mainittu katsantotapa ollut Suomelle enemmän haitaksi kuin isommille maille. Uskoen ruotsalaisten kirjailijoiden etevämmyyteen oli yleisö laiminlyönyt tutustua vieraaseen, vanhojen ja uusien kansojen kirjallisuuteen. Mutta siten saavutettu sivistys ja valistus on nyt jo vanhentunut ja kulunut, eikä kukaan, jolla on sielu ja sydän, niiden sanojen korkeammassa merkityksessä, siihen enää voi tyytyä, koska se itsessään on pintapuolinen ja väärä.
Ruotsissakin on korkeampien säätyjen sivistyksessä ja koko kotimaisessa kirjallisuudessa alkanut uusi mullistus, joka tosin näyttää sekavalta ja meluiselta tahi malttamattomalta, mutta joka varmaan on lopullisesti herättävä uutta henkeä. Mutta siitä tulee luultavasti koitumaan meille hyvin vähän hyötyä, koska tuo uusi luoma osaksi perustuu Ruotsin kansan individisyyteen, joka on meille vieras, osaksi taas ulkomaalaiseen, meillä tuntemattomaan filosofiaan ja taiteeseen, jota paitsi se aikaa myöten, kun yhteys Ruotsin kanssa vähenee, on yhä enemmän katoava näköpiiristämme.
Kaikkiin Tengströmin ohjelman nyt kerrottuihin kohtiin saattoi Runeberg täydestä sydämestä yhtyä. Jo lapsuudestaan saakka hän oli vastustanut itsekkäisyyttä ja itserakkautta kaikissa sen eri muodoissa. Ikuisia aatteita, joita edellinen aikakausi oli halveksinut, tahtoi hän palvella ja puolustaa. Ja lopuksi on osotettu minkä tähden häntäkään ei tyydyttänyt Ruotsissa ilmennyt uuden katsantotavan muoto.
Mutta millä keinoilla oli uudistus Suomessa aikaansaatava?
Yksi kohta on jo mainittu. Yksistään järkiperäinen sivistys ei ole kansalle kylliksi, kansan mielikuvituksen vireillä pitäminen ja kehittäminen on yhtä tärkeä. Mutta Runeberg oli runoilija, siis tämä tehtävä oli hänelle kuin luotu, ja me tiedämme jo mikä merkitys mielikuvituksella oli hänen koko maailmankatsomuksessaan.
Mutta Tengström suosittaa vielä yhtä keinoa uuden sivistyksen edistämiseksi, ja se on kasvatus. Että täysi-ikäinen sukupolvi luopuisi niistä taipumuksista ja mielipiteistä, jotka ovat sille vereen juurtuneet, ja omistaisi uusia, se ei ole toivottavissa. Mutta jos se ymmärtää kultuurinsa puutteet, jos sillä on rohkeutta tunnustaa ne ja voimaa koettaa korjata niitä jälkeläisissään, niin se voi kasvattaa uuden jalostuneen sukupolven. — Ja Runebergin elämäntyö oli juuri kasvattajan.
Mutta kannattaa seurata Tengströmiä vielä kappaleen matkaa.
Kasvatuksen tarkotuksena, sanoo hän, ei ole vain käytännöllisen hyödyn saavuttaminen, eikä ulkonainen hienostuminen, eikä järkiperäisten muistitietojen kokoileminenkaan. Mutta yhtä vähän sopii sanoa että tiedot, niinkuin Rousseau väitti, ovat yhteiskunnalle haitaksi. Tosin aikakausista, jolloin katsotaan pimeyden ja raakuuden vallinneen, voi löytää ylevimpienkin hyveiden esimerkkejä; mutta se tietää vain että silloin itse asiassa on ollut sivistys korkeampi kuin mitä jälkimaailma on tahtonut tunnustaa. Jos kohta ne siis muutamissa kohden näyttävät meitä paremmilta, niin ihmiskunta ei voi pysähtyä niiden kannalle; se pyrkii aina eteenpäin.
Ja tätä kehitystä tarkottaa se kasvatus, jonka yhteiskunta antaa. Yhteiskunnan tehtävä ei siis ole vain yksityisen kansalaisen suojeleminen ja hyöty. Siitä ei koskaan voi johtua todellinen isänmaanrakkaus.
Jollei kansalaista yhteiskuntaan liittäisi synnynnäinen rakkaus maahan, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, kansaan, jonka elämän- ja toiminnantapa on hänelle luontaiseksi tullut, ja yhteiskuntalaitokseen, joka on suojellut ja kasvattanut häntä, jollei hän tuntisi kiitollisuutta niitä kohtaan siitä jalostumisesta, josta hän on ihmisenä päässyt osalliseksi, ja jollei hän siis semmoisesta korkeammasta syystä katsoisi tätä ympäristöä itselleen kalliiksi, niin hän jäisi kylmäkiskoiseksi isänmaata kohtaan ja ajattelisi ainoastaan omaa yksityistä viihtymistään ja turvallisuuttaan. Jos isänmaanrakkauden synnyttäjänä olisi vain eläimissäkin huomattava vietti säilyttää ja puolustaa ruumiillista elämää, torjua ulkonaista väkivaltaa ja sortoa, ja jollei sen lähteenä olisi tunne siitä että oma yhteiskunnallinen järjestys ja kansallinen individisyys ovat ehtoja sielumme välttämättömien vaatimusten täyttämiselle, niin ei isänmaantunne varmaankaan voisi innostuttaa kansalaisia yhteisen hyvän puolesta uhraamaan omaisuuttaan ja henkeään, eikä se ilmenisi niin ihmeteltävissä urotöissä kuin ne, jotka nykyaika asettaa katseltaviksi ja noudatettaviksi.