Mutta kaikki nämä taipumukset eivät pojassa kehity järkiperäisen mietiskelyn kautta, vaan reippaassa, luontevassa elämässä vertaistensa kanssa. Oltuaan, niinkuin äsken kerrottiin, ensimäisinä elinvuosinaan heikko ja kivulloinen, hän pian vahvistui ja varttui, ja hän saattoi siis innokkaasti olla mukana kaupungin lapsilauman leikeissä ja huvituksissa. Mieluisimpia niistä olivat ne, joihin meri kesänaikana kutsuu nuorisoa: soutaminen, purjehtiminen, kalastus, vesilintujen ampuminen. Talvella taas tietysti mäenlasku, luistelu, hiihtäminen; sopivissa tilaisuuksissa pallonlyönti ja muut juoksuleikit; luultavasti oltiin myöskin sotasilla, riehuihan sota kun Runeberg oli neljän vuoden vanha ja hän muisti elävästi nähneensä Döbelnin rintamansa edessä valmiina peräytymismatkaan kaupungista. Taivihuveihin kuului myöskin joulutähden näytteleminen siihen liittyvine lauluineen, josta, Runebergin oman kertomuksen mukaan, kertyi hänelle rahoja runsaasti.
Aivan varmana voimme pitää että nämä leikit ja huvitukset, samalla kun ne karaisivat ruumista, myöskin monella tapaa vaikuttivat kehittävästi luonteeseen. Toiselta puolen yhdessäolo muitten lasten kanssa kasvatti yhteis- ja oikeudentuntoa, toiselta puolen oleskeleminen luonnon helmassa avasi tulevan runoilijan silmät näkemään sen ihanuutta.
Tottuneena tämmöiseen elämään poika ei alussa juuri ollut mielissään kun hänet vietiin pikkulastenkouluun, jossa hänen tuli oppia lukemaan ja tuntemaan mitä silloin katsottiin tärkeimmäksi pikkulastenkin tuntea: uskonnon tietoperäiset alkuperusteet. Koulua pidettiin ahtaassa ullakkokamarissa, jossa hallitsi ja vallitsi ankarannäköinen vanha mummo "Westmannin muori". Nurkasta, missä muori istui, hän pelotti lapsia, kun eivät läksyjänsä osanneet, kopauttamalla pitkää vapaa seinään heidän päittensä kohdalla, mutta itse lapsiin hän ei koskenut. Tämmöisiin oloihin siirrettynä Janne-poika — tällä nimellä häntä lapsuudessaan nimitettiin — ikävystyi aikojansa, ouoksui elämätänsä ja — lähti pois koulusta. Mutta ei auttanut, täytyi palata ja perehtyä uusiin oloihin. Pian hän rupesi edistymäänkin ja tottui säntilliseen huolenpitoon läksyistänsä. Kahdeksanvuotiaana hän siten oli tutustunut sekä aapiskirjaan että raamatun historiaan, mutta etenkin katkismukseen, jonka hän osasi ulkoa kannesta kanteen raamatunlauseineen ja virsineen. Mitä hän kaikesta tästä todella käsitti, siitä ei välitetty.
Koulunkäynti ei kuitenkaan ollut lapsuudeniloa hävittänyt, sillä kirjailija Saara Wacklin kuvailee häntä kahdeksanvuotiaana seuraavasti:
"Rohkeutta ja hillitsemätöntä vilkkautta loisti hänen suurista sinisilmistään, ja ne välkkyivät lapsellisen veitikkamaisesti, kun hänen pienet kepposensa ja aikeensa onnistuivat. Terveyden ruusut hymyilivät avonaisilla kasvoilla, joita kähärä tukka ympäröitsi,
"kahvinruskea, kun vaan oon kermaa hiukan siihen pannut.
"Sanalla sanoen hän oli mitä kauneimpia, reippaimpia ja vallattomimpia poikia ja kaikkein suosikki."
Syystä siis Runeberg myöhemmin ylisti sitä ikää, jolloin "ajan helmasta kukkina lapsutpäivänsä poimii".
3.
Mutta koitti aika jolloin poika oppi tuntemaan myöskin sitä mikä erottaa ihmisiä toisistaan.