Hänellä oli setä tullinhoitajana Oulussa. Tämä oli mieltynyt vilkkaaseen veljenpoikaansa ja tarjoutui, lapseton kuin oli, pitämään huolta pojan kouluttamisesta. Vanhemmat suostuivatkin mielihyvällä siihen, koska pojan joka tapauksessa täytyi lähteä toiseen kaupunkiin, jos mieli jatkaa koulunkäyntiään, sillä Pietarsaaressa ei ollut mitään korkeampaa koulua. Sitäpaitsi oli perhe lisääntynyt, Jannelle oli syntynyt kolme sisarusta; mutta varoja oli vähänlaisesti.
Näin poika syksyllä vuonna 1812 tuli Ouluun ja pääsi sikäläisen triviaalikoulun toiselle luokalle.
Mutta samalla hän oli myös siirtynyt aivan toisellaisiin oloihin. Hänen setänsä oli joulunaattona 1809 mennyt toisen kerran naimisiin, ja hänen rouvansa oli Oulun maaherran Carl Henrik Ehrenstolpen tytär. Tämä maaherra, ensimäinen uuden hallituksen Ouluun määräämä, oli kovin ylpeä asemastaan; juttu kertoo hänestä että kun hän käveli Oulun kaduilla, niin piti kaikkien vastaantulijoiden paljastaa päänsä, ja sitä varten kävi maaherran edellä lakeija, joka muistutti kansaa tästä velvollisuudesta, ja sillä joka ei heti totellut oli korvapuusti tiedossa. Tähän maaherran ylpeään käytökseen oululaiset suuttuivat, niin että kun perustettiin seurusteluklubi, maaherraa ei siihen kutsuttu. Vastaukseksi Ehrenstolpe kielsi klubin kokoontumasta, ja siitä seurasi pitkät rettelöt, niin että ainakin 1810 maaherran perhe ei seurustellut muitten kanssa kuin lääninkamreerin ja tullinhoitajan.
Tosin emme tiedä eikö tullinhoitaja Runeberg sentään asettunut toiselle kannalle tavallisiin ihmisiin nähden. Mutta varmaa on että hänen rouvansa monella tavalla osottautui kuuluvansa kaikkein hienoimpaan piiriin ja että hän antoi Jannenkin sitä kokea. Rouva, hänen äitinsä maaherratar ja hänen sisarensa — niitä oli kolme — koettivat kaikki parastansa täyttääkseen niitä hirveitä aukkoja, jotka he pian huomasivat Jannen sivistyksessä. Hän ei edes osannut kumartaa hienon maailman vaatimusten mukaisesti, ja sentähden hänet lähetettiin tanssikouluun. Mutta käytyänsä sitä kuusi viikkoa hän kumarsi vielä hullummin ja sai lopettaa koulunsa. Samaten hänen nimensä Janne oli hienoista naisista liian jokapäinen, ja hänestä tuli siis nyt Ludvig, minkä nimen hän sittemmin sai pitää — arvattavasti ainoa pysyvä tulos korkeasukuisten suosijattarien ponnistuksista.
On hauska nähdä kuinka poika ikäänkuin vaistomaisesti tajusi että täällä vaara uhkasi hänen omaa itseään, hänen suoraa teeskentelemätöntä luontoaan. Mutta vielä hauskempaa on nähdä miten hän ei ainoastaan "mahdottomuudellaan" puolustautunut, vaan teki hyökkäyksiäkin vihollisen leiriin. Jos hän oli liian "sivistymätön" kelvatakseen jalosukuisille tädeille, niin tädit sitävastoin olivat hänestä liiaksi hienostuneita. Hän huomasi esimerkiksi että he olivat hyvin herkkiä menemään tainnoksiin vähimmästäkin syystä — tämä todisti siihen aikaan muka että nainen oli tuntehikas. No hyvä, Ludvig kiipesi tuolille tahi pöydälle ja oli romahtavinaan sieltä suinpäin lattialle. Aivan oikein: tädit pyörtyivät toinen toisensa jälkeen, kuitenkin vaarinottaen että oli pehmeä tuoli, jonka syliin kukin saattoi vaipua, ja että oli saapuvilla joku joka hajuvedellä vähitellen herättäisi heidät. Tämäpä vasta oli pojasta hauskaa katsella!
Mutta kumma kyllä: samaan aikaan kun sukulaiset pitivät häntä aliluokkaan kuuluvana, katsottiin häntä toisella taholla ylhäisön jäseneksi. Itse hän mielellään myöhemmin kertoi kuinka hän kerran Oulussa oli kunnostanut itseään, jouduttuaan pahaan pulaan. Eräänä päivänä — hän oli silloin yhdeksän vuoden vanha — käveli hän pitkin Oulujoen rantaa, missä toisella puolella oli korkea aitaus. Hän kohtasi silloin katupojan, joka oli häntä paljoa vanhempi ja joka nuorasta talutti vihaista koiraa "koko kaupungin suurinta", jopa se oli "suttakin pahempi". Sivuutettuaan Runebergin ja ehdittyään kappaleen matkaa etemmäksi poika irrotti koiran ja usutti sen herraspojan kimppuun. Mitä tehdä, kun pakeneminen oli mahdoton joen ja aitauksen takia? Ei muuta neuvoa kuin katsoa vaaraa silmiin. Siis Runeberg sieppasi tienpuolesta nyrkinkokoisen kiven, ja kun hirviö tuli aivan lähelle häntä, sai se kiven semmoisella vauhdilla otsaansa, että pyöri pökerryksissä muutamia kertoja ympäri ja sitten nolona palasi taluttajansa luo. Sanaa ei kummaltakaan puolelta lausuttu, mutta kuohuipa Ludvigin viha tuota roikaletta vastaan, joka käyttäytyi niin kurjasti pienempäänsä kohtaan. Ja vielä vanhoilla päivillään Runeberg tätä kertoessaan harmistui pojan käytöksestä. Sitävastoin voimme olla varmat siitä ettei poikakaan, yhtä vähän kuin vanhus, katsonut tätä tapahtumaa minkään säätyluokkien ristiriitaisuuden merkiksi.
Sielunsa pohjasta Runeberg siis varmaan yhä edelleen oli vähäväkisten puolella sortajia vastaan, kuuluivatpa sortajat sitten mihinkä luokkaan hyvänsä. Mutta kuka tietää eikö hänen nuori sielunsa olisi voinut taipua toiseen katsantotapaan, jos hän olisi jäänyt kauemmaksi aikaa ylimyksellisten vaikutteiden alaiseksi. Vastaiselle kansanmieliselle runoilijalle siis varmaan oli eduksi se, mikä silloin pikemmin näytti suurelta onnettomuudelta: setä, jonka "silmäteränä" hän oli ollut, kuoli 2 päivänä huhtikuuta 1815, ja poika palasi kohta sen jälkeen kotiin. Ja epäiltävältä näytti saisiko hän ensinkään jatkaa koulunkäyntiään; olihan hänen Oulussa ollessaan perhe lisääntynyt vielä yhdellä lapsella.
Aluksi Ludvig siis jäi kuin jäikin kotiin, vaan alkupuolella vuotta 1815 hänet kumminkin saatiin Vaasan triviaalikouluun; mutta hän ei päässytkään korkeammalle luokalle kuin toiselle, samalle jolla hän Oulussa oli ollut. Siihen aikaan oltiin aina kaksi vuotta samalla luokalla, ja poika olisikin päässyt kolmannelle, jos hän olisi Oulussa suorittanut toisen luokan koko kurssin. Ihmetellä täytyykin että hän lähetettiin kotiin kohta sedän kuoleman jälkeen, vaikka tämä tapahtui vasta huhtikuussa. Oli miten oli, Vaasan koulua hän täten tuli käymään kahdeksatta vuotta. Ja tämä aika oli hänen kehitykselleen hyvinkin tärkeä.
Muutamat opettajat olivat sangen ankaria, jopa julmiakin; pienimmästäkin väärästä vastauksesta saatiin kämmenille. Mutta semmoisessa oppilaassa kuin Runebergissa, joka jo aikaisemmin oli tottunut kouluvelvollisuuksiensa tarkkaan täyttämiseen, tämmöinen ankaruus vaikutti vain että tarkkuus yhä enemmän juurtui. Runeberg kirjottaa itse neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ollessaan virsikomitean jäsenenä, että jos hän ulkonaisessa täsmällisyydessä voittaa komitean muut jäsenet, niin on hänen siitä kiittäminen erästä entistä opettajaansa (toisella luokalla) "nykyistä provasti Sadelinia, joka sen ajan tapojen mukaisesti sydämen innosta patukalla opetti minua olemaan virka-asioissa minuuttia laiminlyömättä. Kauhu on jäänyt minuun, vaikk'en juuri tarvitse pelätä samanlaisia kouraantuntuvia nuhteita nyt, kun ensi maaliskuussa tapaan hänet Turussa… Varmaa on, että jos minulla ei ole silloin työni valmiina, hän ainakin sydämessään ajattelee niitä sanoja, jotka hän ennen muinoin sadat kerrat ääneen minulle lausui: mitä sinulla nyt taas on ollut tehtävää, poika, kun olet täällä hutiloimassa? Sanat itsessään eivät olleet niin vaaralliset, mutta sitä enemmän niiden tahti, sillä se merkittiin aina pontevalla täsmällisyydellä kämmenparkaani."
Jos opettajia kohtaan täytyi alistua ja olla ahkera, niin ei toverienkaan parissa toimeentuleminen alussa näyttänyt helpolta. Vanhemmat niistä ja varsinkin ylimmän luokan oppilaat, "rehtoristit", harjottivat pienempiä kohtaan paljon mielivaltaisuutta ja sortoa, n.s. pennalismia. Mutta tässä kohden Runeberg ei tahtonut alistua, sillä tuo sorto loukkasi syvästi hänen tasa-arvoisuuden tuntoaan. Olihan hän vapaa pohjalainen niinkuin kuka muu tahansa! Kun siis kerran eräs pitkä rehtoristi aikoi kurittaa häntä jostakin muka laiminlyödystä velvollisuudesta yläluokkalaisia kohtaan, niin Runeberg hädässään otti koulun ovenavaimen, joka oli suuri kuin kirkonavain, ja linkosi sen tuon pitkän hyökkääjän otsaan, sillä seurauksella että tämä pyörtyi. Siis, niinkuin näemme, jotakin samantapaista kuin se, mitä hän jo Oulussa oli tehnyt. Vieläpä hän uhkasi iskeä puukollaan sitä joka ei jättäisi häntä rauhaan.