Samallaista mielenpikaisuutta Runeberg myöhemminkin useat kerrat osotti. Se näyttää ensi katsannolta kummalliselta, kun perussävy hänen luonteessaan kumminkin oli tyyni hyväntahtoisuus toisia kohtaan. Mutta jos ottaa huomioon että tuohon pikaisuuteen yhtyy pikaneuvoisuuskin, niin olisi taipuvainen otaksumaan että tämä ominaisuus on perinnäistä. Olihan hänen isänsä merimies, ja merielämä vaatii tyyntä kestävyyttä, mutta myöskin välistä pikaista tointa. Ja Runeberg onkin kertomuksessa Salakuljettaja suurella myötätuntoisuudella kuvaillut vanhan merikarhun pikaneuvoisuutta.
Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Runebergin kerrotaan pikaisesti suuttuneen, huomaamme että suuttumuksen syynä on joku hänen mielestään kehno teko ja varsinkin väkevämmän osottama vääryys tahi sorto heikompaansa kohtaan. Niin oli laita äsken kerrotussa tapauksessakin, ja samaten tiedetään että Runebergin mieli joutui kuohuksiin kun hän vain kuuli jonkun opettajan liian kovasti rankaisevan pientä oppilasta — ja sitä hänen täytyi joka päivä kuulla, sillä koulun kaikki luokat lukivat samassa isossa salissa, niinkuin kuvataan Tulipalossakin. — Samoin Runeberg, ehdittyänsä itse ylimmille luokille, koetti yksissä neuvoin muutamien samanmielisten toverien kanssa lieventää pennalismia.
Tätä asiaa hän sitä paremmin saattoi harrastaa, kun hänellä oli tavallansa johtava asema. Ahkeruudellaan ja tarkkuudellaan hän jo toisella luokalla pääsi ensimäiseksi, "primukseksi", ja sama asema oli hänellä muillakin luokilla ollessaan. Hän siis kauan aikaa oli luokkansa, ja ylimmällä luokalla ollessaan koko koulun edustajana niissä tapauksissa, jolloin toverikunnan ja opettajien mielipiteet joutuivat vastakkain, mikä siihen aikaan varmaan usein tapahtui. Ja luultavaa on että hänen silloin useammankin kerran täytyi panna oma personansa alttiiksi, niinkuin kenraali Tulipalossa tekee, vaikka toivottavasti paremmalla menestyksellä. Sillä ainakin ylimmällä luokalla hän oli päässyt rehtorin erityiseen suosioon, vaikka hän uskalsi tehdä kaikenlaisia kepposia itse herra rehtorillekin; niin hän esim. kesytti hiiren ja antoi sen juoksennella opettajan eteen j.m.s. Mutta rehtorilla olikin paljoa leppeämpi luonne kuin muilla opettajilla.
Miten Runeberg taas tiesi pitää toverikunnan puolta opettajia vastaan, kun nämä poikkesivat siitä mikä hänestä oli oikein, se näkyy seuraavasta tapahtumasta.
Kun Runeberg oli koko koulun primuksena, niin neljännen luokan opettaja, konrehtori, kerran kahden kesken kehotti häntä pitämään silmällä toverien käytöstä sekä koulussa että muualla, ja jos jotakin merkillisempää tapahtuisi, niin pitäisi hänen siitä antaa tieto konrehtorille. Pojalla oli heti vastaus valmiina:
— Voidakseni noudattaa herra konrehtorin kehotusta täytyy minun ensin antaa tovereilleni siitä tieto.
— Saat mennä, vastasi konrehtori, eikä tuosta vakoilemisesta tietysti tullut mitään.
Mutta vaikka Runebergilla täten oli edustava asema, niin ei siitä syntynyt mitään paremmuuden tunnetta muita tovereita kohtaan. Sillä hän oli koko ajan vaarassa menettää tämän asemansa, kun hänen vierustoverinsa Ahlstubbe oli teräväpäinen ja oppi läksynsä paljoa helpommin kuin hän. Mutta Runeberg päätti itsekseen ettei hän pääsisi astumaan tuota yhtä askelta hänen ohitsensa, ja sitkeällä ahkeruudellaan hän puolusti asemaansa. Eikä Runebergillä muutenkaan ollut epäämätöntä päällikkyyttä toverikunnassa. Kerrotaan että mielipiteet nuorison keskuudessa olivat jakaantuneet kahtia: siinä oli vanhoillisia ja vapaamielisiä — mihin kysymyksiin nähden, sitä ei tiedetä. Jälkimmäisen ryhmän luonnollinen johtaja Runeberg kyllä oli, mutta vastustustakin hän sentään sai kokea.
Näemme siis kuinka Runeberg nuoruudessaan yhä selvemmin kehittyi edustamaan sitä pientä yhteiskuntaa, jossa hän eli, sen siveellisiä käsitteitä, ja ennen kaikkea sen yhteis- ja yhdenvertaisuuden tuntoa. Mutta tämä edustaminen tapahtui siten ettei hän tuntuvasti eronnut vertaisistansa eikä kohonnut heidän yläpuolelleen. Ja edustaessaan tätä pientä yhteiskuntaa hän samalla edusti ja puolusti yleisinhimillisiä pyrintöjä, etenkin heikon oikeuksia väkevämpäänsä kohtaan.
Mutta tätä tehdessään hän samalla kehittää yksilöllistä luonnettaan, hänellä on omat selvästi esiintyvät luonteenpiirteensä, hän on Runeberg, eikä mikä koulupoika hyvänsä.