"Taidetunne on tässä kohden täydellisesti uskonnollisen tunteen kaltainen. Ei ole kaoottinen, sekasortoinen haaveilu, ilman sitä rajottavaa järkeä, uskonnollista; ei myöskään ole järjen kuollut dogmien ajattelu ja niiden järkiperäisyyden tunnustaminen uskontoa. Ei edes tunne se ihminen uskonnollista antaumusta, joka järjen avulla erittäin tahtoo tarkastaa tahi on pakotettu tarkastamaan uskonnollisten mielikuviensa totuutta ja kauneutta." Ei, kaikkien sielunkykyjen tulee yhtyä, ja silloin syntyy n.s. inspiratsioni, jossa tunne — taiteessa niinkuin uskonnossa — vaistomaisesti hylkää kaikki mikä oikeasta poikkeaa.
Tämmöinen inspiratsioni tunkee koko aineensa läpi, ja ollen itse sopusointua se luopi sopusoinnun. Ei niin että taiteilija kaunistaisi todellisuutta, hän vaan sitä kirkastaa, antaa puhtaasti (s.o. korkeammassa merkityksessä) todellisen esiintyä vapautettuna siitä mikä ei ole oleellista ja tarpeellista, taikka antaa tämän esiintyä niin että sen ehdonalaisuus tulee näkyviin eikä häiritse.
Todellisuuden kirkastaminen tahi selittäminen (förklaring sanaa voidaan ymmärtää molemmin tavoin) on samaa kuin sen osien yhtenäisyyden ja sopusoinnun näkeminen. Jokainen tapahtuma runoteoksessa on esitettävä "vaikuttavien voimien luonnosta lähteneeksi välttämättömyydeksi". Ei mikään saa esiintyä sattumana; "runoudessa tulee kaiken olla järjestystä, kaiken yhtenäisyyttä, kaiken historiallista siinä korkeassa merkityksessä, että kaiken tulee saada selvityksensä siitä kokonaisuudesta, jossa se esiintyy, ja että sen tunnustamiseksi ei tarvita muuta kuin silmiä. Semmoista tulee runouden olla, kuva jumalallisesta järjestyksestä, kuva historiallisesta järjestyksestä, niinkuin se on avautunut ihmissilmänkin nähtäväksi muutamissa suuremmoisissa tehokkaissa ryhmissä."
Tässä yhtenäisyydessä jokainen erikoisosa saapi oikean paikkansa. "Kirjailijan huomioon otettavia tärkeimpiä sääntöjä on ettei hän syrjäseikalle anna rahtuakaan enemmän tärkeyttä kuin se tarkalleen tarvitsee kuuluakseen elimellisenä osana kokonaisuuteen ja täyttääkseen siinä paikkansa."
Sama koskee luonteiden kuvailemista. Tosi runous ei piirrä pelkkää valoa tahi täydellisyyttä. Jos voitaisiin erottaa toisistaan kaikki ne ainekset, jotka sisältyvät esimerkiksi omenaan, niin saataisiin muutamia makeita, muutamia karvaita, ja jos ei olisi ennen tunnettu sitä makua, jonka ne yhtyneinä synnyttävät, ja tulisi kysymys laatia jotakin maulle mieluista, kuka ei silloin luulisi että karvas olisi hylättävä; ja kuitenkin näemme kuinka yhtyväiset nuo molemmat näennäiset ristiriitaisuudet ovat, ja minkä täydellisyyden ne, sulautuneina toisiinsa omenan luonnossa, omistavat ja ilmaisevat. Tämä laki vallitsee kaikkialla luonnossa ja sovittaa tunteemme sen ajatuksen kanssa, että on olemassa vastakohta sille joka hyvää on.
Kun Runeberg nyt jatkaa: "On olemassa jokaisessa jotakin, joka ajateltuna erikseen ja itsessään olisi pahaa, mutta joka yhtyneenä johonkin muuhun, johonkin itsessään hyväksi ajateltuun, lakkaa olemasta pahaa ja on pikemmin todellisen hyvän ehto ja siinä niin välttämätön ettei sitä voida toivoa poistettavaksi" — niin huomaamme helposti ettei ole kysymyksessä yksistään taiteellinen periaate, vaan että tässä puhuu ihminenkin, joka elämässä on tottunut katselemaan muita ihmisiä rakkaudella. Ja aivan johdonmukaista on siis että Runeberg vertaa taiteilijan luomaa kuvaa rakkauden luomaan. Rakkauskin näkee esineensä inspiratsionin eikä ajattelun silmillä, "olennon sopusointu on sille ilmestynyt, ja samalla jokainen, kaikkein pieninkin ja muiden silmissä epäonnistunein osa on merkityksellinen ja miksikään sen paremmaksi muuttumaton".
Järki sitävastoin ei yksistään kykene taideteoksia luomaan; se näkee vain ristiriitaisuuksia ja ajattelee mutta ei näe niiden sisäistä sovitusta, josta on seurauksena että se voipi esittää ne vain yhteen asetettuina, mutta ei yhtyneinä. — "Ainoastaan taiteilija sanan korkeimmassa merkityksessä voipi, verrataksemme pientä suureen, Korkeimman Mestarin tavoin luoda kauneutta sen todellisessa ilmestyksessä, ja hän luopi sen pelkistä vastakohdista — käsitteen kannalta katsoen — ja hänen luomansa ovat, niinkuin luonnon, voiman ja heikkouden, pahan ja hyvän eläviä ilmauksia. Niiden näkyväinen kauneus on seurauksena siitä että hän inspiratsionin korkeudesta on nähnyt vain vastakohtien sovinnollisen yhdynnän ja heittänyt valonsa niihin, niin että ne esiintyvät muillekin, niinkuin hänelle itselleen, ei vastakkaisina ja erotettavina, vaan yhdistyneinä ja välttämättöminä elementteinä."
Jos siis taiteilija Suuren Mestarin tavoin voi sovittaa kaikki ihmissielun vastakohdat, niin ei sentään elämä esiinny hänelle kaikkia ristiriitaisuuksia vailla. Runouden samoinkuin uskonnon tarkotus on vapauttaa ihminen itsekkäisyyden kahleista, mutta tämä vapauttaminen ei aina tapahdu ilman taistelua. Olihan Runeberg itse Mustasukkaisuuden Öissä kuvaillut semmoista taistelua, ja sentähden hän nytkin, kuoroa käsittelevässä väitöskirjassaan, sanoo että runouden tarkotuksena on "ikuisesti olevan ylistäminen", osottamalla miten yksilöllisyys suhtautuu kaikkiyleisyyteen. Ja tästä syntyvät runouden eri lajit: eepillinen runous osottaa ihmisen lepäävänä kaikkiyleisyyden kuvan, luonnon, helmassa, lyyrillinen esittää taistelua ihmisen sielussa yksilöllisyyden ja kaikkiyleisyyden välillä ja niiden sovitusta, draamallinen runous näyttää yksilön kapinaa kaikkiyleisyyttä vastaan ja hänen sortumistansa.
Kaikissa näissä lausunnoissa huomaamme täydellisen yhtäpitäväisyyden Runebergin teorian ja hänen tuotantonsa välillä, mutta samalla katsantotavan joka ei ole vain taiteilijan. Jokainen voi elämässään olla taiteilija siinä kohden että hän koettaa nähdä elämän ristiriidat sovituksen valossa; mutta siihen tarvitaan että omassa itsessään on sovittanut suurimman ristiriidan, yksilön ja kaikkiyleisyyden välillä; se on: että on voittanut itsekkäisyytensä.
Mutta Runebergin teoria riitti selittämään muutakin ja näennäisesti aivan toista kuin "ikuisesti olevan ylistämistä".