Kaikista näistä edellytyksistä selviää helposti kuinka Runeberg saattoi Ruotsista sanoa:
"Aina siitä saakka kun Pohjan niemimaan sankariaika viikinkiretkineen, taisteluineen ja omine suuremmoisine uskontoineen oli lakannut, näyttää Ruotsilta puuttuneen itsenäistä asujanten ja luontonsa sisimmästä olemuksesta pulppuavaa runoutta."
Ruotsissa oli näetten hänen mielestään sen jälkeen vallinnut ajattelu, joka kai on himmentänyt luonnon vaikutuksia. Mutta itse asiassa on se luonne, joka ilmenee viikinkiajan sekä urotöissä että uskonnossa ja runoudessa, säilynyt vuosikausien läpi, ja juuri Tegnérissä se kirkkaasti esiintyy. Saattaa sanoa että tämän luonteen pääominaisuus on yhtä suuri halu taisteluun kuin suomalaisessa luonteessa on halu sopusointuun. Ja merkillistä kyllä Runeberg näyttää johonkin määrin huomanneen tämänkin erilaisuuden. Hän sanoo näetten että erämaa ja rannikkoseutu ovat toistensa jyrkkiä vastakohtia, ja että viimeksi mainittu seutu Suomessa on Ruotsin rannikkoseutujen kaltainen. Tästä seuraisi siis helposti, että meri olisi määrännyt ruotsalaisen luonteen samaten kuin erämaa suomalaisen. Ja Runeberg on huomannut senkin että meri tietää taistelua, erämaa rauhaa.
Mutta miksei hän siis tästä vetänyt sitä johtopäätöstä että meri, viikinkien elementti, oli ruotsalaisen luonteen määrääjänä?
Arvattavasti siksi että tämä hänestä olisi ollut ruotsalaisen luonteen alentamista. Sillä meri, sanoo hän, on ainoastaan tyynenä jumalallisuuden kuva; myrskyssä se muuttuu jumalasta jättiläiseksi, "eikä ihminen silloin enää polvistu, vaan suoriutuu taisteluun".
Tässäkin näemme siis kuinka Runebergin mielipiteet johtuvat hänen yleisistä perusaatteistaan. Mutta samalla näemme vielä kerran kuinka nämä perusaatteet ovat muodostuneet suomalaisella pohjalla ja kuvastavat suomalaista luonnetta.
22.
Yksityiskohdissaanko Runebergin mielipiteet runoudesta samaten pitävät yhtä hänen koko elämänkatsomuksensa ja yhtä paljon hänen runollisen käytäntönsä kanssa. On siis valaisevaa katsella muutamia näitä mielipiteitä.
Äsken mainitussa katkelmassa sanotaan että jokainen todellisesti runollinen luonne, niinkuin kaikki elollinen, lausuu vain yhden aatteen, joka ilmenee semmoisessa sopusoinnussa, ettei mikään sävel esiinny toista voimakkaampana. Vaikea on sentähden sanoa, missä kauniin teoksen kauneus oikeastaan on. Sillä samassa kun ollaan taipuvaisia esittämään jokin osa toista paremmaksi ilmotetaan siten että on huomattu, jos kohta ei tajuttu, epäsointuakin.
Luudaksensa tämmöisiä eheitä taideteoksia täytyy taiteilijan itse olla eheä ihminen, sillä "taiteilija ilmenee teoksissaan". Väärin on siis luulla että nero, keksivä kyky, toisin sanoen tunne ja mielikuvitus, toimii tositaiteellisessa tuotannossa erillään aistikkuudesta, järjestä. Päinvastoin yksin näiden kykyjen käsittämätön yhteys kykenee loihtimaan näkyviin esineitä, joiden olemuksen käsittämiseen jokainen muu ihminen tarvitsee samallaista luonteen kaikkien yksityisten puolien sopusointuista yhtymistä; se on: yksin tuommoinen yhteys kykenee luomaan taideteoksia.