Tämä tietää toisin sanoen että nuo runoilijat tosin ovat runon ja uskon siivillä pyrkineet vapautumaan yksilöllisyytensä rajotuksesta, mutta tämä ei ole heille onnistunut yleispätevällä tavalla. Runeberg tiesi itse omasta kokemuksestaan, että Lidner ja Stagnelius ovat ilmaisseet tunnelmia, joihin hänkin on voinut ainakin hetkeksi yhtyä. Mutta Lidnerin uhka kaitselmusta vastaan ja Stagneliusen nautintoon kallistuva kärsimyksen ihaileminen eivät olleet tyydyttäneet häntä. Olemme nähneet että hän on molemmat kannat voittanut samassa kun hän voitti itsekkäisyytensä. Hänen arvostelunsakin on siis vain tulos hänen omasta personallisesta ja runollisesta kehityksestään, ja semmoisena se on oikeutettu.
Vielä paljon kylmäkiskoisempi Runeberg on Tegnériä kohtaan.
"Tegnérin runous on vieläkin pintapuolisempaa. Hänen teoksissaan näkee tuskin vilahdustakaan ihanteesta, ei edes taistelua, joka ilmaisisi hänellä olevan aavistustakaan siitä. Se rauha ja hilpeys, jota hänen runoutensa tulkitsee, ei ole seuraus iloisesta katsauksesta luontoon, joka olisi paljastanut hänelle kauneutensa, vaan pikemmin tulos refleksionikyvystä, joka on ylpeä voimastaan, ja ulkonaisen muodon hallitsemisesta, jolle ei mikään vaikeus ole voittamaton. Tegnérissä on sentähden paljon Leopoldia, niin suunnattoman erilaisilta kuin nämä kirjailijat ensi katsannossa meistä näyttävätkin, ja sangen varmaa on että he vaihtaen aikaa ja paikkaa melkein olisivat muodostuneet toinen toisekseen. Ei voi sanoin kuvata kuinka vähän heidän laisensa runous vaikuttaa sen mieleen, jolle luonto on selvemmin ihanuutensa avannut."
Jos asettautuu Runebergin kannalle ja ottaa huomioon mitä hänen käyttämänsä sanat hänen suussaan merkitsevät, niin tämäkin arvostelu näyttää täysin oikeutetulta. Sillä semmoista "ihannetta", jota Runeberg etsi ja jonka hän oli löytänyt, sopusointuista maailman- ja elämänkatsomusta, sitä tosiaan ei Tegnérin runoudesta löydy, eikä hän näy sitä tavotelleenkaan. Sitävastoin juuri se sielunkyky, jota Runeberg nimittää refleksioniksi, ja jonka tehtävä on rajottaa, erottaa, tarkasti esittää vastakohtia, juuri se vallitsee kaikkialla Tegnérin runoudessa. Ja aivan johdonmukaisesti siis Runeberg sanoo, että Tegnér on suuri lajissa joka on ulkopuolella varsinaista runoutta.
Täytyy näetten muistaa että Runeberg useammin kuin kerran erottaa toisistaan kaksi runouden lajia: varsinaisen tahi suuren runouden, ja toisen, jota hän sanoo dilettanttirunoudeksi. Tälläkin voi hänestä olla paljon ansioita, mutta väärää olisi katsoa siihen kuuluvia teoksia varsinaiseksi runoudeksi, vielä enemmän väärää kiittää semmoisia teoksia verrattomiksi. Sillä jos sitten ilmestyisi joku uusi todellakin suuri runoilija, niin hän ei saisi ansaittua tunnustusta.
Eikä Runeberg ensinkään vaadi että runoilija, ansaitaksensa suuren runoilijan nimen, käsittäisi tehtävänsä aivan samalla tavalla kuin hän itse. Bellmanin, rouva Lenngrenin ja Franzénin rinnalla hän ihailee Almqvistiakin, joka monessa kohden on suora vastakohta hänelle itselleen. Ja kun hän ennustaa uutta vallankumousta runoudessa tapahtuvaksi, niin hän toivoo ettei mikään maneeri saisi ylivaltaa, vaan että jokainen runoilija nojautuisi "itseensä ja luontoon".
Vaikka siis Runeberg, omalta kannaltaan katsoen, oli aivan oikeassa arvostellessaan Ruotsin runoilijoita, niin voitaisiin väittää vääräksi koko tuo hänen jakonsa. Voitaisiin väittää että refleksionirunous voi sekin olla suurta runoutta, ja että siis esimerkiksi Tegnériäkin voidaan katsoa suureksi runoilijaksi.
On näetten nykyaikana vähitellen tultu siihen ettei mitata eri runoilijoita vertaamalla heitä toisiinsa, vaan koetetaan ymmärtää syitä heidän erilaisuuksiinsa. Täten meneteltäessä voidaan tulla siihen päätökseen — mihin jo ennenkin on viitattu — että Tegnér sekä luonteeltaan että ympäröivien olojen vaikutuksesta oli luotu aivan toisellaiseen runoilijatoimeen kuin Runeberg. Ja hänen suuruutensa on siinä että hän ilmaisi aikansa ja kansansa luonnetta yhtä selvästi kuin Runeberg teki. Molempien runoilijain erilaisuuksien syvimpänä syynä on siis se että toinen on ruotsalainen, toinen suomalainen.
Tästä erotuksesta Runebergilla varmaan oli elävä tunto, mutta hän ei näy, ei ainakaan tähän aikaan, selvittäneen itsellensä, eikä muille, mihin erilaisuus oikeastaan perustui. Mutta syy tähän on sekin sangen kuvaava.
Runebergkin tunnustaa että "ihminen on ympäristöjensä kuvastin", ja tiedämme että hän piti suomalaista kansanluonnetta erämaan kuvastimena. Sitävastoin hän ei näy tunnustaneen erilaisten yhteiskunnallisten ja kultuuriolojen vaikutusta, ei ainakaan runouteen. Tämä onkin luonnollista. Itse hän ei saanut paljon oppia tajuamaan semmoisia vaikutuksia, hän kun eli sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; ja ajan katsantotavan mukaan nuo "kokemusperäiset" erotukset etupäässä vain himmensivät "puhtaan luonnon" esiintymistä. Ympäristöjensä kuvastimena ihminen siis oli vain sikäli kuin häneen vaikutti luonto, mutta tämä vaikutus heikkeni kultuurin edistyessä.