Hyvin kuvaava on siinä kohden jo tämä hänen vertailunsa:
"Samoinkuin voima, vapaus ja isänmaantunne nyt ovat kirjailijaimme kuluneita aineita, niin osattiin vanhan suunnan aikana puhua hyveestä, mielenlujuudesta ja rehellisyydestä. On surkuteltavaa nähdä nämä pyhät elämänvoimat riippumassa kyltteinä kylmän runoilun päällä, joka tyhjillä käsitekaavoilla uskaltaa koettaa loihtia esiin niiden olentoja."
Tämä selitetään likemmin äsken mainitussa katkelmassa, jossa sanotaan että "hyve, kunnia, isänmaa runollisina näkemyksinä, aatteina, ovat ikuisia kauneuksia ja sattuvat sydämeen kaikkina aikoina; mutta rehentelevinä pelkkinä käsitteinä, vaikka olisivat kuinka komeasti puetut, niitä ihaillaan tänään ja unhotetaan huomenna".
Ja mitä hän oikeastaan tarkotti, osottaa se lause, joka molemmissa paikoissa seurasi äsken mainittuja väitteitä:
"Oli yksi runoilija tänä kunnon hyvekautena Ruotsin kirjallisuudessa, Franzén, joka lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin kukaan muu, mutta ero oli suuri sikäli että sitä ei näkynyt otsakkeena hänen lauluissaan, vaan se oli siellä alkuaineissaan: viattomuudessa, rakkaudessa ja ilossa."
Samaten hän sanoo:
"Fosforistit näkivät vanhempain kirjailijain teoksissa käytännöllistä didaktiikkaa, joka uudemman filosofian soihdun valossa välttämättä näytti heistä usein valheelliselta, vielä useammin tylsältä ja pintapuoliselta. Sen sijalle he panivat myöhemmän tutkimuksen teoreettisia tuloksia, joiden, kun ne oli mielikuvituksen haaveellisten retkeilyjen kautta nostettu salaperäiseen puolihämärään, luultiin olevan runouden oikea olemus. Näkyi unohdetun, että pelkät runomittaan puetut filosofiset väitelmät eivät koskaan voi olla runoutta, vaikkakin jokainen runoteos on ehtymätön lähde, josta sellaisia voidaan ammentaa. Mutta lähimmässä yhteydessä tämän kanssa on se, että kun vanhat panivat kaiken painon ilmaisutavan ja käsitteen peittämättömälle selvyydelle ja seikkaperäiselle määrittelylle, turvautuivat uudemmat, kun katsoivat tämän johtaneen velttouteen ja venyttämiseen, uhkarohkean johtopäätöksen nojalla useinkin vain hämäriin viittauksiin ajatusten asemasta; ja nämä viittauksetkin olivat usein täynnä onttoja loistosanoja ja itsensä kumoovia sanainsalvaimia. Tästä johtui, että kun vanhat sanoivat selvästi paljon vähäpätöisiä asioita, sanoivat nuoret paljon vähäpätöisiä asioita samalla epäselvästi, niin että lukija, joka edellisten runoissa heti löytää sen mitä saa pitää hyvänään, jälkimäisten runoissa ensin saa kokea suuria sekä toiveita että vaivoja, voittaakseen lopulta yhtä vähän. On selvää että tässä on puhe kumpaisenkin suunnan omaksuman maneerin liiallisuuksista, eikä kirjailijoista joilla saattaa olla monta ja tärkeätä onnistunutta teosta, ja joiden epäonnistuneiden teosten yksistään katsotaan kuvaavan toista tai toista suuntaa."
Eikö tässä lausunnossa (joka on otettu Euphrosynen runoelmien arvostelusta) selvästi esiinny, että Runebergin väitteiden alkulähde oli hänen luja oikeudentuntonsa? Jos edellisen aikakauden runoutta halveksittiin, niin oli katsottava oliko uudempi runous todellakin etevämpi. Aivan samaan tapaan, mutta paljoa ankarammin, oli Tegnérkin, puhuessaan 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi, arvostellut uutta suuntaa yhtä hyvin kuin vanhaa.
Saman vuoden 1832 lopussa palaa Runeberg vielä kerran samallaiseen vertailuun. Kirjotukseensa "Silmäys Ruotsin nykyiseen vallalla olevaan kirjallisuuteen" hän ensin painattaa uudestaan erään fosforistiselta taholta lähteneen arvostelun "vanhasta suunnasta" osottaaksensa kuinka häikäilemättä uuden suunnan miehet olivat paljastaneet vanhan puutteita. Ja yleinen mielipide oli tunnustanut tämän hyökkäyksen oikeutetuksi, "ja siitä on seurannut ääretön ja melkein yleinen kaiken sen hylkääminen, jota ennen oli ihailtu ja ylistetty." Mitäpä jos nyt Ruotsissa tapahtuisi edellisen kaltainen uusi vallankumous, "jolloin kaikki mitä tätä nykyä pidetään suuressa arvossa heitetään alemmaksi kuin mitä se itsessään on, ja jolloin uusia mahdollisesti yhtä vääriä säveleitä kunnioitetaan ja pidetään verrattomina".
Runeberg itse uskoo semmoisen vallankumouksen olevan tulossa, ja syy siihen on hänestä se että "ei kukaan uusista kirjailijoista ole osottanut olevansa todellinen ja luova runollinen luonne. Heidän ansionsa ovat enemmän tai vähemmän pinnalla ja vaihtelevat sen mukaan. Ei kukaan heistä kaikista ole avannut meille uutta yleistä käsitystä luonnosta, uutta maailmaa; mieltä kiinnittävimmät heistä, Stagnelius ja Vitalis, ovat vain kyenneet antamaan meille hajanaisia viittauksia omasta tavastaan katsoa elämää, samoinkuin Lidner ennen heitä teki. Mutta heidän tapaisensa runous suhtautuu todelliseen runouteen niinkuin yksilöllinen käsitys uskonnosta suhtautuu uskonnolliseen elinalaan, niinkuin taistelu ihanteen kanssa sen saavuttamisesta suhtautuu ihanteen omistamiseen tyynessä ja iloisessa voitossa. Sentähden he voivat antaa meille ainoastaan uskonnollisuutta, mutta eivät koskaan uskontoa, ainoastaan taistelua ja ikävöimistä, eivät koskaan ihannetta. Voi myöskin totuuden mukaisesti sanoa että heidän runoutensa on täynnä itsekkäisyyttä ja siis tässä kohden vastakohta todelliselle runoudelle, joka on täynnä vapautta."