Mutta muistamme senkin että sama sankari alussa turhaan oli turvautunut järjen apuun. Ja tämäkin seikka esiintyy Runebergin teoriassa.
Äärettömyyden voimme, sanotaan katkelmassa, tajuta ja siihen kajota ainoastaan jos se esiintyy aistinalaisena. Sillä tätä pukua vailla se ajatellaan, asetetaan ulkopuolelle meitä, meistä erotetuksi, ja siitä tulee pelkkä lauseke. Sentähden käsitteistä ei voi syntyä kauneutta. "Turhaan pukeutuu käsite loppusoinnun ja runomitan sulhasvaatteisiin — morsian ei tule sinä ilmoisna ikänä."
Tämmöinen lausuma on taas yhtäpitävä Gerlachin katsantotavan kanssa. Mutta sen alkulähteenä ei ole Gerlach. Omassa runoudessaan oli Runeberg, niinkuin jo on osotettu, ratkaisevasti yhtynyt uuden vuosisadan runouden tunnussanaan: runous on tunnetta ja mielikuvitusta, eikä järkeä, ajattelua.
Ja merkillinen on toinenkin johtopäätös hänen ylimmästä periaatteestaan.
Koska runollinen mieli, sanoo hän, on kaikista vähimmän itsekäs tahi itsensä määräävä, niin on selvää että se esiintyy sitä kauniimmissa luomissa, mitä avonaisempi mieli on luonnon äärettömyyden vaikutelmille. Sentähden luonnonihmisten tuotteet ne vasta henkivät ihaninta runoutta.
Tämä tarkottaa nimenomaan serbialaisia lauluja. Mutta samalla kun Runeberg ihaili luonnonihmisten runollisia tuotteita, hän tietysti joutui ihailemaan luonnonihmisiäkin — niinkuin hän Hirvenhiihtäjissä tekee.
Jos nyt näistä periaatteista lähtien tarkastamme Runebergin lausumia mielipiteitä ruotsalaisista runoilijoista, niin huomaamme helposti että nämäkin johdonmukaisesti seuraavat samoista periaatteista; vieläpä usein käytetään samoja lauseparsiakin.
Pääsyytökset Ruotsin runoutta vastaan ovat että siinä vallitsee ajattelu, refleksioni, ja itsekkäisyys.
Edellinen näistä syytöksistä koskee etupäässä niin sanottua "vanhaa suuntaa", kahdeksannentoista vuosisadan runoilijoita. Siinä kohden oli tietysti "uusi suunta" Runebergin puolella, ja hän sanookin itse yhtyvänsä romantikkoihin, "fosforisteihin", siinä ettei järkiperäinen runous ole varsinaista runoutta.
Mutta tämän johdosta hän kysyy: ovatko yhdeksännentoista vuosisadan runoilijat edeltäjiänsä paljoa paremmat?