Nervander oli luvannut olla avullisena lehden toimittamisessa, ja hän kirjottikin jo ensimäiseen numeroon uudenvuodenrunon. Mutta ennen pitkää syntyi jostakin kysymyksestä erimielisyyttä hänen ja Runebergin välillä ja hän erosi. Runeberg jäi siis yksin toimitustyöhön, mutta vähitellen karttui kuitenkin kirjotuksia muualtakin, ja niinkuin jo on kerrottu avusti hänen vaimonsa häntä tehokkaasti.
Ensimäisenä vuonna on sentään Runeberg itsekin hyvin tuottelias. Runokappaleita (alkuperäisiä ja käännettyjä) on lehdessä hänen kädestään lähteneitä lähes kahdeksankymmentä, ja suorasanaisia kirjotuksia parisenkymmentä.
Viimeksi mainitut koskivat etupäässä Ruotsin samanaikaista kirjallisuutta, jota Runeberg välistä kovin ankarasti arvosteli. Nämä arvostelut herättivät suurta huomiota, ja paljon on — silloin ja jälestäpäin meidän aikoihimme saakka — kiistelty ja kirjotettu siitä olivatko Runebergin mielipiteet oikeutettuja. Hyödyllisempää lienee kuitenkin etupäässä kysyä miten Runebergin arvostelut valaisevat hänen omaa käskystänsä runouden tehtävistä. Onhan omintakeisella runoilijalla tämä käsitys tietysti lähtökohtana muita arvosteltaessa. Ja jos huomaamme että runoilijalla teoria ja käytäntö ovat täydellisessä sopusoinnussa, niin voimme pitää aivan luonnollisena, että tämä teoria ei kaikissa kohdin sovellu toiseen kerrassaan eriluontoiseen runoilijatoimintaan.
Ne periaatteet, jotka ovat Runebergin arvostelujen lähtökohtana, löydämme ehkä paraiten erään painamatta jääneen kirjotuksen katkelmasta, joka käsikirjotuksena on säilynyt. Se on nähtävästi aiottu vasta-arvosteluksi serbialaisten laulujen johdosta, ja todennäköistä on että se on kirjotettu jo vuoden 1831 loppupuolella, siis ennenkuin hän alkoi varsinaisen sotaretkensä ruotsalaisia runoilijoita vastaan. Ainakin on siinä lause jonka hän sittemmin otti elokuussa 1882 julaistuun arvosteluunsa Euphrosynen runoelmista. Mutta toiselta puolen puhutaan tässä katkelmassa runouden tehtävästä tavalla joka on täysin yhtäpitävä niiden määritelmien kanssa, jotka annetaan hänen 1833 julaistussa, antiikkisen tragedian kuoroa koskevassa väitöskirjassaan. Runebergilla olivat siis periaatteet aivan selvillä jo ennenkuin hän ryhtyi arvostelutoimeensa.
Todellinen runous, sanoo hän mainitussa katkelmassa, osottaa meille äärettömyyttä aistinalaisessa muodossa, mutta samalla sopusointua, sillä sopusointu on oleellisesti äärettömyyttä aistinalaisessa. Mutta kaikki aistillisesti esiintyvä äärettömyys on syvyys, jota mitatessa ihminen voi ikäänkuin kadota ja päästä yksilöllisyytensä rajotuksen kahleista. Siis ainoastaan halu vapautua omaa olemustaan yleistämällä se on se vaikutin joka pakottaa ihmistä rakastamaan kaunista: runoutta, luontoa, sanalla sanoen kaikkea missä on aistillisesti havaittavan äärettömyyden leima.
Äärettömyyden sijasta Runeberg väitöskirjassaan käyttää sanaa kaikkiyleisyys (universalitas). Ja siinä hän sanoo, että runoudella on sama lähtökohta kuin uskonnollakin: halu vapautua yksilöllisyyden kahleista yhtymällä kaikkiyleisyyteen.
Helppo on nähdä että tämä näkökanta on tulos Runebergin koko tähänastisesta personallisesta kehityksestä; mutta samalla huomataan että Franzén, Gerlach ja Tengström kukin kohdaltansa ovat vahvistaneet hänen mielipiteitään. Itsekkäisyyden voittaminen on ihmisen päätarkotus, mutta sen hän saavuttaa siten että kohoaa ja yhtyy johonkin korkeampaan, yleisempään, äärettömään. Ja kun tuohon korkeampaan pyritään sekä runon että uskon siivillä, niin se itse asiassa ei voi olla muuta kuin ikuinen rakkaus. Sillä ainoastaan rakkaudessa me yhdymme johonkin yleisempään, korkeampaan kuin oma itsemme on.
Luonnonkin mainitsee Runeberg äärettömyyden edustajaksi. Ja sen suhdetta runouteen ja uskontoon hän väitöskirjassansa määrittelee niin, että runous luonnon tavoin uskollisesti ja sopusointuisesti ylistää ikuisesti olevaa. Sillä niinkuin luonto elää Jumalassa, niin elää runous, luonnon kuva, uskonnossa, Jumalan kuvassa. — Huomattava on että luonto sana Runebergin kirjotuksissa yleensä merkitsee koko todellisuutta, mutta että sitä usein käytetään tavallisessa merkityksessään, välistä se taas muistuttaa sitä mitä Gerlach sanoi "puhtaaksi luonnoksi", todellisuuden yhteistä perussisällystä.
Jos näihin määritelmiin vertaamme mitä jo ennen olemme huomanneet toiselta puolen Mustasukkaisuuden öistä, toiselta puolen Hannasta, niin näemme että Runebergin teoria on sopusoinnussa myöskin hänen runollisen tuotantonsa kanssa. Ja toisessakin kohden huomaamme samaa, mitä ensin mainittuun runoelmaan tulee.
Jos runous vapauttaa yksilöllisyyden rajotuksesta, niin sitävastoin — sanoo Runeberg mainitussa katkelmassa — ehdoton itsekkäisyys välttämättömästi viepi luonnon ja kauneuden ylenkatsomiseen ja välinpitämättömyyteen siitä. Sillä itsekäs katsoo itseänsä kaiken keskipisteeksi, ja silloin kaikki muu tulee hänen vastakohdakseen; hän kieltää siis kaiken yhtäpitäväisyyden (identitet) ja täten hän pysyy korkeimmassa määrässä epävapaana. — Eikö tämä juuri ole Mustasukkaisuuden öitten sankarin sieluntila ennenkuin hän mielikuvituksen ja uskon avulla vapautuu?