Tarpeetonta on sanoa että Runeberg nytkin miehuullisesti taistelee sopusoinnun puolesta ja että hän sen saavuttaakin. Mutta on syytä kysyä mikä on voinut aiheuttaa semmoiset tunnelmat.
Muistamme että Runebergia yliopistouralla kohtasi kaksi vastoinkäymistä peräkkäin vuosina 1832 ja 1833. Molemmissa tapauksissa hän joutui alakynteen senvuoksi, että hänen kilpatoverillansa katsottiin olevan enemmän "virka-ansioita" kuin hänellä, jota vastoin hänen aatteellista etevyyttään ei otettu lukuun. Runeberg ei siitä valittanut; mutta kerrotaan että kun hän tuli kotiin saatuansa tiedon konsistorin äänestyksestä apulaisenvirka-asiassa, hän lausui, tarkottaen kilpahakijansa väitöskirjaa: "semmoista roskaa olisi kai helppo pudistaa hiasta milloin hyvänsä". Ja seuraavana vuonna (1834) hän kirjottaessaan mietelmän "rikkaudesta ja oppineisuudesta" sanoo ettei joukko kuolleita tietoja tee ketään todellisesti oppineeksi, jollei hän niille tiedoilleen voi antaa elävää henkeä.
Luultavaa on siis että Runeberg yleensä tunsi edustavansa aatteellisia pyrintöjä, joille ei yliopistossa annettu tunnustusta; ja nuorisokin siitä oli pahoillaan. Vuoden 1834 lopussa hommasivat muutamat pohjalaiset vastalausetta teologian apulaista Gadolinia vastaan, joka 1832 oli ollut Runebergin kilpatoveri ja nyt oli hylännyt A.A. Laurellin — Helsingin lyseon johtajan — professorinvirkaa varten julkaiseman väitöskirjan. Vaikkei mielenosotuksesta mitään tullut, katsottiin yritystäkin rikokselliseksi, ja seitsemän etevää pohjalaista tuomittiin erotettavaksi yliopistosta puoleksi vuodeksi. Mutta osakunta antoi kaikille rangaistuille arvolauseen "erinomainen ahkeruus ja kaikissa suhteissa vakava ja hyvä käytös". Tuomittujen joukossa olivat E.A. Ingman, M.A. Castrén ja Lars Stenbäck.
Toisessakin kohden Helsinginaika näyttää avanneen Runebergin silmät näkemään elämän vastakohtia. Topelius sanoo että yliopisto oli Turussa ollut kirkon tyttärenä, mutta että kun se Helsingissä oli joutunut tekemisiin hallinnollisen virkavallan kanssa, sitä katsottiin kotiopettajattareksi ylhäisessä perheessä. Kirkon ylivalta tietysti ei voinut tuntua painavalta ainakaan Runebergista, kun sitä edusti lempeä arkkipiispa. Toista oli Helsingissä. Siellä oli muodostunut ainakin jonkunlainen virka- ja sukuylimystö, ja varsinkin Lauantaiseuran jäsenet varmaan monessa kohden tunsivat että heitä ylenkatsottiin, ehkä vainottiinkin, he kun muka olivat "haaveilijoita".
Tämäkin vastakohta esiintyy 1834 vuoden mietelmissä. Mainitaan, että moni halveksii toista ulkonaisen hienouden puutteen takia, toinen taas luulee että sievistelevän ryhdin ja tähtirinnan takana ei ole muuta kuin turhamaisuutta, tyhjyyttä ja ylpeyttä. Ja kuvaavaa on se keino, jolla Runeberg luulee tämän ristiriidan voitavan sovittaa. Se tapahtuu kun molemmille selvenee korkeampia tarkotusperiä; silloin ulkonaiset eroavaisuudet esiintyvät vain savuna ja varjoina, jotka eivät mitään merkitse. Sillä "korkein on meitä kaikkia lähellä, ja herätykset jaloon löytävät tiensä yhtähyvin hienon kuin karkeankin puvun lävitse".
Mutta varmaan on vielä syvemmin Runebergiin vaikuttanut kolmas vastakohta. Hän oli parhaasta vakaumuksestaan lausunut mielipiteensä runouden tehtävästä ja senohessa Ruotsin kirjallisuudesta. Mutta hänen tarkotustansa ymmärrettiin väärin, ei ainoastaan Ruotsissa, vaan Suomessakin. Kun hän oli sanonut vallitsevain mielipiteiden saattavan vaikuttaa haitallisesti, jos uusi omintakeinen nero syntyisi, niin viitattiin Ruotsin puolelta siihen että hän muka piti itseänsä semmoisena nerona, ja että hän tahtoi alentaa Ruotsin runoilijoita kohotaksensa itse sitä ylemmäksi. Samoin oli Tegnérillä monta ihailijaa Suomessakin, ja hyökkäys häntä vastaan loukkasi heitä. Pohjalais-osakunnassakin keskusteltiin 1834 siitä oliko Tegnériä Morgonbladissa oikein arvosteltu, ja enemmistö kallistui Runebergin vastustajain puolelle. Yksin hänen likeisimmässä tuttavapiirissään syntyi asiasta eri mieliä. Cygnaeus, arvostellessaan 1837 Hirvenhiihtäjiä ja Hannaa, puhui vielä tästä seikasta ja moitti Runebergia noista arvosteluista; ja Ahlstubbekin sanoi silloin että Runeberg "ansaitsi kuritusta" niistä. Sitä kiihkeämpi oli siis varmaan taistelu kohta kirjotusten ilmestymisen jälkeen.
Hyvin valaisevaa on mitä rouva Runeberg syksyllä 1836 kirjottaa, saatuansa tiedon eräästä Ruotsissa ilmestyneestä hyvin kiivaasta vasta-arvostelusta, jossa muun muassa monta Runebergin lausetta oli vääristelty. Kirjotus on, sanoo hän, "täynnä haukkumisia, ja luultavasti useimmat katsovat sitä hyvin ansaituksi. Mutta se ei ensinkään Runebergia huolestuta." Ja seuraavana vuonna hän samaten kertoo että Runeberg vain nauraa, kun hän itse suuttuu siitä että "torutaan häntä".
Varmaan ei siis Runeberg omasta puolestaan paljon välittänyt noista hyökkäyksistä; mutta tuntuihan luultavasti kuitenkin katkeralta etteivät ystävätkään häntä ymmärtäneet. Ja kuvaavaa on siis että hän tässäkin kohden 1834 vuoden mietelmissä lausuu ajatuksensa, puhuessaan ihmisten "mielinnästä" tahi "mausta". Jos joku sanoo: "minun mielestäni" on asia niin tahi näin, niin se ei merkitse muuta kuin: niin vaillinainen on tässä asiassa sävelkorvani, etten siitä tiedä juuri mitään. Mielintä katoaa tietämisen tieltä, niinkuin hämärä auringon tieltä, eikä tuhansien yksilölliset mielinnät yhden yksilön tietoon verrattuina merkitse enempää kuin tuhannen silmätautisen arvelut esineen ulkomuodosta merkitsevät verrattuina yhden selvästi näkevän silmän päätökseen siitä.
Tämmöinen lause on sitä merkillisempi, koska Runeberg 1832 oli lausunut vakaumuksenaan että kaikki näkevät mitä runoilija näkee. "Ettei ihminen ole kaikkea, eikä näe kaikkea, se tulee siitä että monet tahi kaikki aatteet piilevät hänen tietoisuudessaan niinkuin koskemattomat säveleet soittokoneessa. Jos siis jollakulla on puhdas ja selvä käsitys aatteesta, luonnon ilmestysmuodosta, ja jos hän voipi inhimillisen välityksen avulla esittää sen kauneuden, niin vastaavat tuhannen tuhannet sydämet hänen antamaansa säveleeseen, ja hänestä tulee heille henkinen Kolumbus, ja ihmiskunta on hänen kauttansa löytänyt uuden maailman, joka kyllä oli ennenkin olemassa sen piirin sisällä, mutta yöhön verhottuna."
Nyt hän nähtävästi on huomannut etteivät ihmiset niinkään helposti ymmärrä todellista kauneutta; ja hänen arvostelunsakin tulevat nyt paljoa harvalukuisemmiksi sekä koskevat parhaasta päästä runoilijoita joita hän ihailee. Merkillisiä ovat etenkin, toisiinsa verrattuina, hänen lausuntonsa Franzénista.