Vuonna 1832 hänestä Franzén on jäljittelemätön nero, kaikkien tunnustama. Vuonna 1833 asetetaan Vanha soturi vastakohdaksi Beskowin runoelmalle Ruotsin esi-isät eikä yleisön sanota aavistavankaan kuinka paljoa etevämpi edellinen on. Vuonna 1835 Runeberg eräässä mietelmässään koettaa selittää Franzénin runoelmien viehätystä, jonka hän sanoo olevan voiman ja tunteen sopusointuisessa yhdynnässä. Mutta 1836, kun hän kirjottaa Franzénin teosten viidennestä osasta, hän aluksi antaa "lukuisan perheen isän" lähettää Morgonbladille kirjeen, jossa kirjottaja kertoo rakastavansa kirjallisuutta ja ennen muita Franzénia. Jo nuoruudessaan hän on tätä runoilijaa ihaillut.
"On kuitenkin monta kertaa vielä vanhoilla päivillänikin tapahtunut, että minä lukiessani tai kuullessani jotain näistä lauluista, olen luullut niihin vasta ensi kertaa todellisesti tutustuvani. Olen tämän johdosta usein itsekseni tehnyt väitteen, joka monen mielestä epäilemättä on oleva omituinen, mutta joka aina on näyttänyt minusta selvältä ja todelliselta, sen nimittäin, että kaikista ruotsalaisista runoilijoista Franzén on se, josta on vaikein päästä oikein selville, jota on vaikein oppia oikein tuntemaan." Lapsikin ymmärtää häntä tavallaan; "mutta oikein tajutaksensa sitä taivaallista viattomuutta ja puhtautta, joka on hänen laulujensa sekä pinnalla että syvyydessä, siihen vaaditaan, paitsi lapsen turmeltumatonta sielua, myöskin pitkän elämän koottua viisautta, kokemusta joka on tutkinut elämän häikäiseväisyyttäkin, tunnetta joka liiottelusta ja teeskentelystä on yhä suuremmalla rakkaudella palannut iäti tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon."
Sentähden hän on useasti lukenut Franzénin runoja uudestaan ja "joka kerta ymmärtänyt ne paremmin, ja kuta selvemmäksi oma olentoni on kehittynyt, kuta lohdullisemmaksi ja tyynemmäksi oma sieluni on käynyt, sitä syvempiä rauhan ja kauneuden vastineita olen niistä löytänyt." Ei ole siis mitään lastenleikkiä ymmärtää Franzénia; päinvastoin "vain se voipi häntä oikein ymmärtää ja arvioida, joka koettuansa vaiherikkaassa elämässä harhatulia ja virvatulia, erehdyksiä, intohimoja, taisteluja ja rikoksia, saattaa voitonriemuisin sydämin luoda katseensa siihen enkelien asumaan maailmaan, minkä hän meille avaa."
Eikö kaikista näistä lausunnoista sovi päättää että Runeberg juuri näinä vuosina on itse tuntenut elämänkokemuksensa rikastuneen ja syventyneen?
Ja kun hän puhuu palaamisesta liiottelusta ja teeskentelystä iäti tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon, niin eikö tämä selvästi viittaa hänen samanaikaiseen tuotantoonsa? Toiselta puolen hän kertomuksissaan palasi lapsuutensa maailmaan, toiselta puolen hän Hannassa — joka ilmestyi painosta kuukautta myöhemmin kuin viimeksi mainittu kirjotus Franzénista — todellakin "avasi meille enkelien asuman maailman". Vieläpä pastorikin toisen laulun alussa viittaa erääseen runoon, jonka "rakas laulaja" Franzén on sepittänyt.
Varmaan Runeberg siis myöskin itse on tuntenut että hän "voitonriemuisin sydämin" saattoi katsella tuohon kirkastetun luonnon maailmaan. Elämän ristiriidoista hän on Hannassaan, niinkuin alkurunossa sanotaan, "etsinyt rauhan toivossa parempaa maailmaa". Ja tätä arvelua vahvistavat samana syksynä julaistut runot, varsinkin Pyhäleikkuu, missä peltomiehestä sanotaan:
Vaan kas, jo käy hän majastaan.
Mi rauha, riemu kasvoillaan!
Pois maiset murheet, murtelut
kuin arkivaatteet riisutut.
Samoin runossa Onnelle:
Taiat taivon, riemun tarhain, valo, rauha, rakkaus, kaikki oli, kaikk' on parhain mulla elon rikkaus.
Ja runoilijasta on luonnollista ettei onni voi kaikkia muistaa; vain ikäänkuin leikillä hän lopettaa: