Näin oli Runeberg tosin ulkonaisesti luopunut kaikesta johtajantoimesta: hän ei enää julkisesti lausunut mielipiteitään muuten kuin runoelmissaan, eikä pyrkinyt vaikuttamaan muihin kuin niihin jotka itse hakivat hänen seuraansa. Mutta näille hän oli henkinen johtaja, ja täten hän pysyi isänmaallisen kultuurikehityksen huipulla. Ja juuri tämä asema oli hänelle sopiva: häiritsemättä hän saattoi runollisesti selvitellä kysymyksiä jotka olivat ajan pyrkimysten perusteena, mutta joihin muut, päivän hyörinässä toimien, eivät ehtineet kyllin syventyä. Saatuansa Helsingissä elävän tunnon elämän ristiriidoista hän nyt saattoi antautua niiden runolliseen sovittamiseen.
Yksi semmoinen ristiriita ikäänkuin tunkeutui häneen: se oli uskonnollista laatua, herännäisyyden aikaansaama.
Sill'aikaa kun sivistyneihin vaikuttivat yhdeksännentoista vuosisadan suuret henkiset liikkeet, oli kansa nukkunut. Mutta se suuri vastavirta, joka kohtasi edellisen vuosisadan järkiperäisyyttä, se esiintyi vihdoin kansassakin ja sai varsin oikean nimen: herännäisyys. Sillä herätys, mahtava sielunvoimien herätys, tämä liike todellakin oli.
Mutta luonnollista oli että liike pian esiintyi hyökkäävänä.
Papit olivat vielä useissa paikoin vanhalla kannalla: kristinoppi oli heistä pääasiallisesti järkiperäistä siveysoppia, mutta syvempää tunne-elämää he pelkäsivät, sen helmassa muka "fanatismi" voisi rehottaa. Kun nyt tuo tunne-elämä vaati tyydytystä, ja kun kansa rupesi kokoontumaan yksityisiä hartaushetkiä viettämään, niin tätä katsottiin ulkonaiselle järjestykselle vaaralliseksi, jopa vallanpitäjät välistä vainusivat noissa liikkeissä valtiollista kapinallisuuttakin. Ja kun sitten heränneitä vastaan ryhdyttiin käräjöimiseen ja rankaisemiseen, niin liike tietysti siitä vain yhä enemmän kiihtyi.
Tästä syystä ja itse liikkeen luonteesta johtui jyrkkä ristiriita "uskovien" ja "uskottomien" välillä. Valtaava tunne, joka tietää harrastavansa suurta, ylevää tarkotusta, se ei tingi: kaikki tahi ei mitään on sen tunnussana. Varsinkin on niin laita silloin kun harrastus täyttää ihmisen koko henkisen toimialan. Ja siihen aikaan, niinkuin usein on mainittu, ei ollut mitään yhteiskunnallisia harrastuksia: ihmisillä ei, niin sanoaksemme, ollut maallista kotimaata, tahi se oli heillä vain aineellisten harrastusten esineenä; sentähden taivaallinen kotimaa oli heille kaikki kaikessa.
Tavallansa sopii sanoa että Runebergkin oli jo ennen kokenut aivan samaa: hänellekin oli taivaallinen kotimaa kerran ollut kaikki kaikessa. Mutta hänen kehityksensä oli johtanut siihen, että taivas oli hänelle esiintynyt maan päälläkin. Siihen oli hänet vienyt ensiksi hänen sovinnollinen ja ihmisystävällinen mielensä, toiseksi hänen valpas todellisuudentuntonsa ja kolmanneksi hänen ankara velvollisuudentuntonsa. Tehdä työtä itse jalostuaksensa ja tuottaaksensa lähimmäisillensä onnea — se oli hänestä Jumalan valtakunnan levittämistä.
Olemme nähneet että kysymys Jumalasta on esiintynyt hänelle hänen runoilunsa alusta aina Hannaan asti. Hannassa ja Pyhäleikkuussa näemme sen voiton, minkä hän on taisteluissaan saavuttanut. Nyt alkoi herännäisyys juuri tähän aikaan vaikuttaa valtaavasti sivistyneeseen säätyynkin, ja hän kuuli saarnattavan, että maallisella elämällä ei ole mitään arvoa, ihmisen tulee elää vain taivasta varten.
Tämä oppi aiheutti "Vanhan puutarhurin kirjeet", jotka julaistiin
Helsingfors Morgonbladissa 1837 vuoden lopussa.
Merkillistä on nähdä kuinka kirjeissä esitetyn keskustelun lähtökohta on todellisuudesta otettu.