Näin elettiin hiljaisesti ja vaatimattomasti. Kroksnäsissä Runeberg melkein kokonaan antautui metsämiehen ja kalastajan toimiin eikä ensi aikoina mitään kesällä kirjottanut. Lukukausinakin hänen oli helppo päästä ulos luontoon, mielitöihinsä, ja kuinka ahkera metsämies hän oli näkyy siitä että hän hankki vaimollensa ketunnahkaturkin tappamalla 28 kettua. Mutta niin innostunut kuin hän tämmöisiin toimiin olikin, hän aina piti huolta siitä ettei hän riistalle tuottaisi tarpeettomia kärsimyksiä. Jos hän esimerkiksi oli ampunut vesilintua ja tämä piiloutui ruovikkoon, niin hän ei jättänyt sitä sinne puolikuolleena, vaan etsi sitä usein suurella vaivalla, voidaksensa lyhentää sen kärsimykset. Samoin hän aina tappoi kalat kohta kun oli ne pyydystänyt.
Hänen vaimollensa oli sekä kalastus että metsästys ja varsinkin koirat vastenmielisiä. Runeberg sentähden ei pitänyt koiria muuten paitsi milloin hän oli saanut niitä lahjaksi. Ja kun kerran semmoinen lahjakoira oli säikähyttänyt rouva Runebergia, niin että hän sairastui, niin runoilija hänen tietämättään ampui uskollisen Skarpinsa kuoliaaksi.
Porvoolaisiin Runeberg pian tutustui. Tosin kirjottaa hänen vaimonsa vielä syyskuussa 1837: "Viihtyykö Runeberg täällä vai ei, sitä on minun vaikea sanoa. Tiettävästi hän paljon kaipaa, sillä olihan hän sydämensä pohjasta kiintynyt tuohon tosiaan tavattoman elähyttävään eli sivistävään ja sivistyneeseen henkeen, joka eli niissä nuorissa miehissä, joiden kanssa hän siellä seurusteli." Mutta hän lisää heti: "mutta toiselta puolen hän on siinä kohden onnellinen, että voi kiintyä kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin harrastuksiin".
Runeberg itse sitävastoin kertoi myöhemmin että hänellä, ensimäisinä
Porvoon aikoinaan oli tapana sanoa helsinkiläisille, kun he tulivat
Porvooseen:
— Tulette tänne pääkaupungista senaatin linna hännystakkina ja yliopistorakennus housuina, ja olette olevinanne aika mahtajoita, mutta minä sanon teille, että on täällä vuorien takanakin ihmisiä.
Hänen vaimonsakin, joka kuitenkin näyttää kaivanneen Helsinkiä enennän koin hän, valittaa vähän myöhemmin että entiset Helsingin-ystävät olivat "sielultaan vanhentunet".
Tämmöisistä lauseista ei voida tulla muuhun päätökseen kuin että Porvooseen muuttaminen oli Runebergille onneksi. Helsingissä, varsinkin jos hän olisi jatkanut sanomalehtitointaan, hän varmaankaan ei olisi saanut samaa rauhaa kuin täällä, eikä olisi voinut säilyttää sitä tosi- ja yleisinhimillisyyden harrastusta, joka oli hänelle niin ominainen ja niin tärkeä. Hän olisi sensijaan helposti kiintynyt liian paljon johonkin erikoisharrastukseen tahi yhtynyt johonkin niistä erisuuntaisista ryhmistä, joita nyt vähitellen muodostuu.
Porvoossa hän sitävastoin ei seurustellut vain yhteen luokkaan tahi suuntaan kuuluvien henkilöiden kanssa, vaan hänellä oli tilaisuus tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin, tutkia heidän omituisuuksiaan ja tehdä heille tapansa mukaan ystävällisiä kujeitaan. Erittäinkin hän kiintyi tullinhoitaja Dreilickiin ja tilanomistaja Dunckeriin. Edellisestä hän myöhemmin sanoi:
— Tulin tänne korkeasti oppineena maisterina, luullen olevani jotakin; mutta vasta hän, syntinen ja publikaani, opetti minut ihmiseksi.
Tietysti eivät Runebergin ja hänen Helsingin-ystäviensä välit sentään rikkouneet. Helsingissä käydessään Runeberg saattoi olla varma siitä että hänet otettiin ihastuksella vastaan, varsinkin nuorison piirissä; ja yhä useammin ja useammin tulivat ensiksi samanikäiset, vähitellen nuoremmatkin yliopistomiehet Porvooseen nauttiaksensa Runebergin seurasta. Usein seurustelua silloin, samoinkuin ennen Lauantaiseurassa, jatkettiin illasta aamuun asti, ja nyt oli Runeberg sen keskustana, lausuen syvämietteisiä sanoja ei ainoastaan taiteestaan, vaan kaikista elämän kysymyksistä. Ei hän kuitenkaan tahtonut keskustelua hallita: päinvastoin hänellä oli, niinkuin hänen rouvansa sanoo, ihmeteltävä taito "saada ihmiset tulistumaan", avaamaan sydämensä ja lausumaan mitä ehkä muuten eivät olisi uskaltaneet tuoda ilmi.