Ja tuossa entisessä sodassa, siinä ilmeni ihmisystävällisyyttä ja kiitollisuutta. Puolikuolleen kalmukin vieressä Pistool
heltyy nähdessään hänet kaikkien hylkynä aivan kuolemanhetkellään, vaikk' ihmislapseks hän syntyi.
Ja kalmukki puolestansa osaa olla kiitollinen:
Vihan voitti tuonkin rinnassa rakkauden sydämellinen käsky.
Nuo inhimilliset tunteet taistelevien rinnassa, ne muistuttavat sitä tunnelmaa, joka esiintyi jo Kuolevassa soturissa. Mutta tässäkin on edistys huomattavissa: haudan ääressä ei ainoastaan lakata vihaamasta, vaan rakastetaankin.
Täten ovat yleisinhimilliset, yhdistävät tunteet se perusta, jolla erikohtaloiset henkilöt voivat yhtyä ja ristiriidat voivat sulautua sopusoinnuksi. Mutta niissä henkilöissä, jotka aikaansaavat ristiriidan varsinaisen sovituksen, Augustassa ja Pistoolissa, ilmenee selvästi myöskin Runebergin omintakeinen elämänkatsomus.
Yhtä hyvin kuin Augusta elää vain muiden ilosta, yhtä vähän on Pistoolkaan itsekäs; kun hän saa tiedon poikansa kuolosta, hän lausuu vain:
Autuas hän joka pääs'; mun päiväni joutuvi illaks hiljalleen, kuten ennen, jo mulle on kärsimys tuttu.
Matta tämä itsekkäisyyden voittaminen on Runebergin mielestä vain sovituksen edellytyksenä; varsinaisesti ristiriita sovitetaan siten että Augusta ja Pistool "yhtyvät äärettömyyteen".
Augustalle runous edustaa äärettömyyttä; sen helmassa hän "sulaa rakkauteen" omaisiinsa, ja sen avulla hänestä tulee "lohdun enkeli", joka sisarelleenkin voi keksiä tyynnyttävän sanan, kun sitävastoin majuri sanoo: