Minä en sitä löydä,
järkeä vaikk' äre'issäni haastaisin koko liian.
Eikö tässä taas ilmene Runebergin vakaumus siitä että runous voi saada aikaan sovituksen jota ei järki kykene luomaan?
Ja mitä runous on Augustalle, sitä on luonto Pistoolille. Mökissään hän tosin elää yksikseen, mutta samalla yhteydessä luonnon äärettömyyden kanssa.
Takan luona hän yksin istuu, korjaa hillostaan, on vaiti ja miettii. Ei ketäkään, ken kanssaan nauttisi antia köyhää: ei ketäkään, ken vuotehen siivois, atrian laittais; kolkkoa kaikk' on, kuuluvin main ei ihmisen ääntä. Jos hän kuulostaa, lumimyrskyssä huokuvi hongat; jos eläväisen luoman joskus mielisi nähdä, yksikseen, kuni hän, mökin luo susi kulkeva pyrkii. Ikkunastaan jos silmäilee, milt' ulkona näyttää, huomaa vain ett' taivaaseen maa yhtyvi vihdoin tietäen silloin ett' avaruudess' äärettömänä ihmist' ei ole, ken sydämessään aattelis häntä, ken ilomielin muistais, ett' eloss' on sotavanhus. Sentään töllissään hän piippuahan yhä polttaa, päivän alkavi hiljalleen ja sen loppua vartoo.
Mistä tulee tuo hänen tyytymisensä kohtaloonsa? Se tulee siitä että tuossa äärettömässä luonnossa asuu ääretön rakkauskin, johon Pistool voi yhtyä. Kun siis majuri pyytää:
Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmentukaamme, niinkuin rinnakkain monet taisteltiin sodat muinoin. Lyhyt elo on, pois lähtevi toinen ja toinen, ja vanhus saa yhä harvempaan kyvyn päivilt' ystävän nähdä,
niin Pistool vastaa:
Ei, erämaassa ma torpassain elän parhain itseksein, iankaikkisen nauttien Antajan lahjaa. Metsän vehreäks verhoo Hän, Hän eksyvän linnun suo jyvän löytää; Hän mua vastakin auttavi aina.
Saatamme sanoa että täten Augusta ja Pistool molemmat ovat vastakohtia puutarhurin Roosalle, tämä kun Jumalaa etsiessään erottautuu omaisistaan yhtä hyvin kuin luonnosta. Ja omaistensa hyväksi uhrautuva rakkaus ja rakkaus luontoon, ne eivät Runebergin mielestä ole muuta kuin ikuisen rakkauden aistinalaisia ilmenemismuotoja.
Mutta tuo ikuisen rakkauden palveleminen tapahtuu nyt isänmaallisten muistojen pohjalla: majuri ja Pistool ovat "aseveikkoja". Yleisinhimilliset ja isänmaalliset tarkotukset yhtyvät, ja vasta täten isänmaa täydessä merkityksessään astuu runoilijan silmien eteen, samoinkuin se esiintyy majurille, kun