suurenevan sydän tuntui. Suomen hän hengessään näki, syrjäisen, karun, köyhän, pyhän, pyhän syntymämaan; ja Saimaan vartio harmaa, tuo ukon riemastus, viiskymmenvuotinen ylpeys, kanss' aseveikon virkosi taas, sama kuin oli muinoin, vankkumaton, juro, vakaa, rinnassa rautainen kunto.
Isänmaa ei ole runoilijalle käsite, se on kuva. Yksi mies on sen edustaja, ja tuo mies kuuluu syviin riveihin. Mutta hän edustaa parhaiten isänmaata sentähden että hänessä ovat säilyneet puhtaina ne ominaisuudet, joista Suomen kansan onni riippuu: uhrautuva rakkaus, kestävyys, miehuullinen itsenäisyys, rinnassa rautainen kunto, luonnontuntemus ja luottamus Jumalaan.
Mutta kansamme onni riippuu siitäkin että korkeammalle asetetut Suomen lapset, vanhat ja nuoret, tunnustavat samojen voimien merkityksen ja yhtyvät niitä ylläpitämään ja kehittämään.
Oliko sattuma vain, että ennenkuin runoelma valmistui, yliopiston riemujuhla oli vietetty? Tuskin. Sillä juuri tämän juhlan yhteydessä — jopa 1839 vietetyn ensimäisen Porthanin-juhlan johdosta — oli kansallistunne herännyt voimakkaammin kuin ennen. Mutta nämä juhlat olivat kultuurijuhlia: yleisinhimillisten, yleisaatteellisten voittojen muistoa niissä kunnioitettiin. Ja tälle pohjalle Runebergkin perusti isänmaanrakkautensa.
26.
Jos mielessämme kuvittelisimme että Jouluillan ja Nadeshdan nimilehdillä ei olisi ollut tekijän nimeä eikä muuten siitä varmaa tietoa, ja jos silloin tehtäisiin kysymys: ovatko nämä kaksi runoelmaa, niinkuin kerrotaan, saman miehen sepittämiä, vieläpä samaan aikaan kirjotettuja, niin varmaan useimmat olisivat taipuvaiset vastaamaan: mahdotonta! Eroavathan nämä teokset sekä sisällyksen ja luonteenkuvauksen että muodonkin puolesta niin paljon toisistaan, että tuskin voidaan ajatella niitä yhden miehen samanaikaisiksi luomiksi.
Runebergin aikalaisetkin huomasivat tuon suuren erotuksen, ja Topelius oli luullakseni ensimäinen joka (1843) syyksi siihen sanoi että Nadeshdaa kirjottaessaan Runeberg oli ollut Almqvistista tulleen vaikutuksen alaisena. Myöhemmin on Strömborgkin ohimennen maininnut että Runeberg olisi tahtonut kirjottaa jotakin Almqvistin henkeen ja katsonut tarinan orjattaresta siihen sopivaksi aineeksi.
Asia itsessään on hyvin luultava. Olemmehan ennenkin nähneet että Runeberg on useasti nojautunut toisen kirjailijan ajatuspiiriin ja esitystapaan; vieläpä saattaisi sanoa tämän olevan hänelle ominaista. Täytyy vain samalla muistaa ettei siinä ilmene omintakeisuuden puute, vaan pikemmin niin sanoakseni kilpailemisen halu.
Hänen runoilijatoimensa alkaa kilpailulla Berghin kanssa, ja siinä hän nojautuu Choræuseen, koska tätä on hänestä helpoin jäljitellä. Voitaisiin samoin sanoa hänen Koulu-runossaan koettaneen eikö hän voisi tovereilleen luoda laulua laulettavaksi niinkuin laulettiin Bellmania. Ylioppilaana hän kilpailee runoilussa Nervanderin kanssa, arvostelijana hän runoilee kilpaa Dahlgrenin ja Beskowin kanssa. Parodioja hän kirjottaa Tegnérin ja Geijerin mukaan. Ja kun hän eri runoissaan nojautuu Lidneriin, Stagneliuseen, Tegnériin, Atterbomiin, niin aina näyttää siltä kuin hän tahtoisi sanoa: voinhan minäkin käyttää samoja muotoja tahi käsitellä samoja aiheita kuin te, mutta koetan tehdä sen omintakeisella tavallani, lausua mikä minusta paremmin vastaa ihannettani.
Tämmöinen menettely soveltuu ihmeen hyvästi yhteen Runebergin personallisen luonteen kanssa: muistakaamme esimerkiksi hänen haluaan kilpailla muitten kanssa linnustamisessa ja Ahlstubben kanssa lukemisessa. Mutta myöskin hänen mielipiteensä runoudesta johtavat samaan päätökseen. Kun hänestä runoelman aate, eikä tekijän yksilöllisyys, määrää muodonkin, niin on luonnollista että missä jo on olemassa muoto, joka sopii johonkin aatteeseen, siinä runoilijan tulee sitä käyttää samallaista aatetta palvellessaan. Hän nimenomaan moittii fosforisteja siitä että he ovat, vastakohdaksi vanhan suunnan "runolliselle pönkkähameelle" yksitoikkoiselle aleksandriinille, omaksuneet lukemattoman määrän muita runomittoja, unohtaen sen, "että runomitalla on välttämättömyytensä, joka perustuu kielen, aiheen ja kansan yksilölliseen kehitykseen". Semmoisena se on runoilijan vapaus, muussa tapauksessa se käy hänelle kahleeksi, jonka haitallista vaikutusta ei mikään hänen taiteensa ponnistus voi poistaa.