Tähän periaatteeseen nojaten Runeberg piti aivan luonnollisena käyttää serbialaisten runojen ilmaisumuotoja siinä missä aihe oli sukua niiden runojen aiheille. Ja samoin hän, kun kerran oli huomannut kuusimitan sopivaksi isänmaalliseen aiheeseen, käytti sitä myöskin Hannassa ja Jouluillassa. Mutta niin pian kuin aiheen laatu muuttui, Augustan romanseissa, runomittakin samoin muuttui. Luonnollista oli siis että hän Nadeshdassakin valitsi uuden ilmaisumuodon; ja yhtä luonnollista oli että hän nojautui Almqvistiin.
Jo 1835 oli Runeberg Almqvistin Törnrosens bok'in neljästä ensimäisestä osasta kirjottanut pitkän arvostelun. Hän ei ensinkään kaikkea kiittänyt, teki päinvastoin paljon muistutuksia, mutta Almqvistia lukiessa hän sanoo lukijan huomaavan "mitä suurimmaksi nautinnokseen, että teoksen epätasaisuus on sitä laatua joka vaihtelee kauneuden ja virheiden välillä eikä latteuden ja keskinkertaisuuden. Ja kun tässä käytetään sanaa kauneus, niin se käsitetään pyhyytensä ja totuutensa täydessä merkityksessä. Tekijä näyttää lähinnä omasta kokemuksestaan ottaneen sen kauniin kuvan, jonka hän jossain paikassa, tosin kyllä toisin sanoin, esittää, mutta jonka sisällys on että maalarin taistelu on turha, ellei kauneus omin ehdoin suutele hänen sivellintään. On maalareita, joista voisi luulla että kauneus itse on johtanut heidän kättään kaikkialla tasaisiin ja vienoihin piirteihin; meidän kirjailijamme vieressä näyttää jumalatar vain kernaasti viipyvän, tarkastellen lempeästi hänen sisällistä miehekästä taisteluaan ja joskus palkinnoksi suutelevan hänen lämmintä ja reipasta sivellintään."
Muistakaamme että tämä kirjotettiin samaan aikaan, jolloin Runeberg itse oli huomannut elämänsä olevan "taistoa haudan reunalla". Nähtävästi juuri se seikka teki Almqvistin hänelle niin mieluiseksi, että hänessäkin ilmaantuu "miehekästä taistelua" ihanteen puolesta, joka itsessään oli sama kuin Runebergin. Sillä Almqvist ihaili niinkuin Runeberg luontoa, ja hänkin tahtoi elämässä nähdä "taivaallista ja maallista yhtärinnan", hänellekin oli ihmisen yhtyminen yleisempään, Jumalaan, kaikkien pyrkimysten päätarkotuksena. Eikä Almqvistin tarvinnut, niinkuin Stagnelius ja Vitalis tekivät, "taistella aavistetun ihanteen saavuttamiseksi", hän omisti ihanteen "tyynessä ja iloisessa voitossa", taistelu koski vain sen ilmaisemista.
Vuonna 1837 oli Runeberg osottanut voivansa vielä likemmin liittyä Almqvistiin. Hän kirjotti silloin selonteon tämän draamasta Ramido Marinesco, kuvaillen Almqvistin käyttämiä henkilöitä siitä keskustelemassa. Ja draamasta hän löysi kauneuksia, joita Almqvist itse ei sanonut tietävänsä siinä olevan, mutta "ovathan ne siinä, koska Runeberg kerran on ne nähnyt".
Lopuksi Runeberg 1839 kirjeessään Grotille sanoo olevansa taipuvainen antamaan Almqvistille ensimäisen sijan Ruotsin kaikenaikaisten runoilijain joukossa. Mutta samana vuonna ilmestyi Almqvistin Amorina, jossa esiintyy kaksi veljestä, jotka rakastavat samaa tyttöä, ja joista nuorempi kadehtii vanhemman onnea — aivan niinkuin Nadeshdassa. Kummako siis että Runeberg nyt taas ryhtyi kilpailuun, käyttäen monessa kohden Almqvistin tapaista kieltä. Neljännessä laulussa on runomittakin sama kuin eräässä Ramido Marinescon kohtauksessa, jossa samoinkuin Runebergin laulussa esiintyy kaksi rakastavaa.
Mutta lännestä saatuun vaikutukseen on nähtävästi liittynyt toinenkin — idästä.
Vuonna 1838 oli Cygnaeus esitellyt Runebergille venäläisen tiedemiehen Jakob Grotin, joka oleskeli Suomessa tutustuaksensa täkäläiseen elämään ja kirjallisiin oloihin. Niistä Runeberg lupasi antaa hänelle tietoja, ja senjohdosta syntyi se merkillinen kirje, johon jo useasti on viitattu. Seuraavana vuonna Grot palasi takaisin ja oleskeli Kroksnäsissä muutamia päiviä. Ja vuoden 1840 riemujuhlassa oli samaten useita venäläisiä kirjailijoita yliopiston vieraina, ja mitä ystävällisin mieliala vallitsi heidän ja suomalaisten välillä. Molemmin puolin harrastettiin Suomen ja Venäjän keskinäistä lähenemistä kirjallisuuden alalla. Ulkonaisena merkkinä siitä on se kalenteri, jonka Grot julkaisi ruotsiksi ja venäjäksi riemujuhlan johdosta, ja johon Runebergkin antoi kirjotuksen "Onko Macbeth kristillinen tragedia?"
Nähtävästi on siis Runebergia, Nadeshdaa kirjottaessaan, elähyttänyt ajatus että sekin voisi olla renkaana yleisinhimillisessä veljestymissiteessä. Ja samoinkuin hän kirjeessään venäläiselle, Grotille, puhuu Almqvistista ja Kalevalasta, samoin Nadeshdassa saattoi yhtyä venäläinen aihe, Almqvistiin nojautuva esitystapa — mutta suomalainen katsantotapa.
Sillä sisimpänä vaikuttimena on Runebergilla kuitenkin kai ollut halu koettaa runollisesti selvittää yhä vaikeampia vastakohtia, ja tässä kohden Nadeshda, kaikista erilaisuuksista huolimatta, liittyy likeisesti Jouluiltaan.
Rikas ja köyhä, ylhäinen ja alhainen, voivat yhtyä sopusointuun, jos he tunnustavat toistensa ihmisarvon, ja jos korkeammat tarkotusperät ovat molemmille selvinneet. Mutta entäs jos semmoista ihmisarvon tunnustamista ei ole?