Sen kysymyksen oli Runeberg tavallansa tehnyt jo pienessä runoelmassa Jenny, joka tosin julaistiin vasta 1843, mutta nähtävästi on ennen Nadeshdaa syntynyt. Siinä kuitenkin toinen puoli, neuloja Jennyn äiti, tyynesti puolustautuu paronittaren ylpeyttä vastaan. Ollaanhan vielä Suomessa, missä ihmiset ovat vapaita kansalaisia. Mutta maamme on yhdistetty toiseen maahan, jossa on orjia. Miten voi heidän ihmisarvonsa tulla tunnustetuksi?
Ei saata sanoa että Runeberg olisi itselleen liiaksi helpottanut tehtävänsä. Päinvastoin. Nadeshda on alussa ainoa jossa ihmisarvon tunne elää. Hän kärsii siitä että tietää kasvavansa "oikulle käskijän, himoks silmän juopuneen kenties". Hänen kasvatti-isänsä ajattelee sitävastoin vain sitä että ruhtinaan katse, jos se iloiten huomaa Nadeshdan, "toisi töllihimme valon". Ja molemmista ruhtinaista orjat ovat pelkkää tavaraa, jolla voidaan korvata haukan hinta.
Kun nyt Nadeshda esiintymisellään suututtaa herraansa, kun Dmitri vielä yllyttää veljensä vihaa ja Miljutinkin tytärtänsä toruu, niin mitä uhkaavimmat pilvet nousevat Nadeshdan tulevaisuuden taivaalle.
Mutta olihan Runeberg jo Jalouden voitossa lausunut laulullensa:
Lohduks' sortuvan, jonk' epätoivo voittaa, orjan tallatun soi korvaan: vapaus koittaa.
Ja olihan jo silloin lain polkijasta laulettu:
Mutta hyveen kirkas-otsaisen hän kohtaa, häntä vastahan sen vakaa katse hohtaa, ja hän voimatt' uhkaa, häpeäänsä vaipuu, aristuneen alas katseen jo luo.
Samoin nyt Nadeshda pelkällä katseellaan voittaa Voldmarin, ja "vapaus koittaa": "ken syntyy enkeliks on vapaa synnyinhetkestään".
Mutta samalla nousee orjattarelle uusia ja vielä uhkaavampia vaaroja. Voldmar häneen rakastuu, mutta Dmitrinkin intohimo herää. Ja avukseen Dmitri kutsuu ensin äitinsä, sitten hänen kauttaan keisarinnan, joka ei kai voi sietää Voldmarin ja Nadeshdan yhtymistä syystä että se rikkoo sen "järjestyksen", joka on "Venäjän voiman ydin".
Mutta Runeberg ei tyydy edes siihen että himo, sukuylpeys ja suuren valtakunnan järjestys yhtyvät ehkäisemään rakastavien onnea. Ristiriita syventyy vielä enemmän, kun se asetetaan yhteyteen maailmanhistoriallisen vastakohdan kanssa. Sen Potemkin lausuu, viitaten Rousseauhon: