Genèven haaveopit hurjat nuo Europan kaiken hurmanneet jo ovat, ja tännekin se myrkky hiipii. Haihtuu jo korkeamman järjestyksen tunne ja heikon halu sulaa suurehen. Käy maassa puhe ihmis-arvosta, mi muuta on kuin ihmis-alamaisuus eess' esivallan.
Eiköhän samaa liene sanottu Runebergin aikanakin? Ja eikö meidänkin? Ja eikö Runebergille liene esiintynyt kysymys: mitäs jos tuo ristiriita meilläkin tositoimessa vaatisi selvitystä?
Alussa kaikki näyttää kääntyvän rakastavia vastaan. Voldmarkin saa huomata ettei hän ole vapaa: hänet lähetetään Tomskiin, eikä hänelle edes anneta tietoa saako hän koskaan palata omaistensa luo. Ainoa neuvo, jonka Potemkin voi hänelle antaa, on tuo kuvaava: tottele ja varro!
Nadeshdallekin käy samoin. Hänet ajetaan pois linnasta, eikä hän ole lapsuuden majassaankaan turvattu, sillä Dmitri häntä vainoo. Mutta hän on äiti ja on oppinut rakastamaan epäitsekkäästi; kansakin on saanut sitä kokea, niinkuin viesti sanoo:
Sa kannat murhees ilman valitusta, muiden lohduks oman lohtus uhraat.
Sentähden "vait hän poistuu" poikineen,
ei itkevän, ei vaikeroivan nähty hänen; muita lohdutellen elävi hän enkelinä täällä yläpuolla maisen ilon, huolen.
Ja kun nyt Dmitri hänet löytää, niin
orjatartaan entistä hän etsi, kevät-norjaa, ruusun-nuorta neittä, ja hän äidin, valjun äidin löytää, elon huolten varhain vaalistaman, otsall' alttiiks-antaumuksen, murheen aateluus.
Tämä aateluus voittaa Dmitrin; hän poistuu, häipyy tuntemattomiin kohtaloihin, osotettuansa sitä ennen Vladimiria kohtaan muuttunutta mielialaansa.