Muodot on mailman, henki on Herran,
— Tuomiokirkko! —
Kansojen pääks sinä pantu kerran,
Suostutko sorrantaas?
Henki on nouseva ahdingon alta,
Tuomiokirkko!
Maallinen valta, maallinen valta,
Alistut kerran taas!
Syyslehden varisevan näin.
Syyslehden varisevan näin —
Toiveiden harha taas, mi haipui häivähtäin!
Kas, puiston kostean ja mustan maan
Laill' ilvestaljan peitti
Nuot lehdet lakastuneet hohteessaan,
Joit' taistot, myrskyt hukkaan heitti!
Ja vitkaan puiden oksilt' tippuivat
Kuin helkähtäin syyssateen raskaat pisarat,
Ja korvihin soi soinnut vienon haikeat,
Turhuutta kaiken hiljaa valitellen,
— Tuo luonnon ylhä ikivalitus —
Oi, kuin tuo sadepiskain vieno vaikerrus
Mun meni muinoin sydämellen'!
Syyslehden varisevan näin —
Nautittu riemu vain, mi haipuu häivähtäin!
Puut puiston punaan käy ja kellervään,
Ja värejään ne tuhlaa;
Ne eivät vuota, toivo niitäkään,
Mut tohtii viettää riemuin juhlaa!
Vaikk' kolkko, synkkä on syystaivas tuo,
Niin vielä päivän pilke lämpöäkin luo,
Ja luonto ottaa varteen hetken riemut nuo,
Nuot valon, värein nautittavat hoivat,
Ja ihanoi nyt kauneutta noin —
Oi, kuin nuot päivän pilkkeet, vaikk' oon toivotoin,
Mua riemuun vielä saattaa voivat!
Leonardo da Vinci.
Ei, jätä kidutukses, Benvenuto parka,
Pääs nuoren leikkely ja sielunvaivas suuri!
Sä jätä munkinkatsees, tiede valon-arka,
Min eri osiin jakaa luostarkoppein muuri!