Sun henkes syleilköhön koko kaikkisuuden
Ja tutkikoon kaikk' aatteen alat vapahasti.
Se silloin sulle haastaa henki ajan uuden,
Ja luonto eloos yhtyy sopusointuisasti.
Monille säteille on ihmissielu avoin;
Sä niitten loistaa suo, ne kaikki sieluus kerää,
Niin kaikkoo yö, mi peljättää sua haamun tavoin,
Ja haihtuu kauhu, nousee into, sydän herää.
Mä itse: "nil humani a me alienum puto",
Mä yhdistää koin kaikki ihmiselämässä;
Ja sisällön on elo saanut, Benvenuto,
Ehjyyden henki, nuoruus ruumiissa on tässä.
Työhuone tää tuo mieleen monen riemun lauhan:
Mä tuossa tutkin, tieteilin, sain runot soimaan,
Täss' olin insinööri töissä sodan, rauhan,
Tein tässä koneen vastaisuuden liikevoimaan.
Ja tuoss' on soitto, tuossa piirros katedraalin,
Ja hävitetty Sforzan kuvapatsas tässä,
Ja tässä Mona Lisa, vielä märjin maalin,
Hän ihanteeni ilmielävänä lässä.
Tuhanten joukosta ma tunsin sinut, aino!
Niin hienot oli piirtees, varmat, erikoiset,
Niin leikki suus, niin älykäs ol' silmäs kaino,
Niin katsees viehkeät ja sentään ongelmoiset.
Oot arvollinen taideniekan ihannella,
Oot arvollinen uuden ajan ihanteeksi,
Ja siks nyt kultarihmalla ma hienoisella
Sun kruunaan renässansin kuningattareksi.
Se naisen povess' uhkuvassa kaikitenki
On uuden päivän synty, alku uuden aamun:
Sen säihkeess' iloitseva taas on ihmishenki,
Ja elon hilpeys häätää munkki-ajan haamun.
Tohtori Pascal.
Työssään, pöydässään hän istui uljuudessa miehuutensa,
Tieteen taistelija siinä, yksin kesken kirjojensa.
Kirkas otsa on, ja säihkyy kaukosilmä tietäjän,
Mutta pielet suun ne värjyy, työstään ylös katsoo hän.