Merkillisintä Malmfeltin ja Wallenbergin suhteissa oli se, että naapurukset seurustelivat keskenään varsin ystävällisesti, vaikka heidän välillään oli käymässä pitkällinen maariitajuttu, joka oli kestänyt jo miespolven ajan, niellen tuhansia ja taaskin tuhansia markkoja.
Koko maailmahan tuntee kuuluisan "Lankinsuon riitajutun", jota jo meidän isiemme aikana naurettiin kaikkialla maassa.
Holman ja Lahisten entiset isännät, "vanhat-patroonat", olivat panneet riita-asian vireille ja sillä piristäneet itseään maalaiselämän yksinäisyydessä. Riitajuttu venyi venymistään, ja lopulta elettiin naapureissa kuin kissa ja koira. Ei kummankaan kunnia myöntänyt sovintoa tehtäväksi, ja näiden herrain "varat kannattivat" ylläpitää vaikkapa isompaakin riitaa!
Nykyiset isännät, "nuoret-patroonat", perivät melkein yhtaikaa kumpikin tilansa sekä samalla myöskin tämän sitkeäperäisen maariidan, pöytäkirjapinkkoineen, karttoineen ja katselmuskirjoineen. Luonnollisesti ei kumpikaan voinut myöntää isänsä olleen väärässä ja naapurinsa isän oikeassa. Suvun perinnäiset katsantotavat olivat kummallekin pyhiä. Periaatteellisista syistä siis jatkettiin riitaa yhä edelleen. "Varojen kannattamattomuudestakaan" ei ollut mitään pelkoa.
Mutta kun sekä Malmfelt että Wallenberg olivat elämänhaluisia, uuden-ajan miehiä, ja heidän pakostakin täytyi tavantakaa kohdata toisensa yhteisissä seurapiireissä, niin nämä kunnon naapurit olivat tehneet ikäänkuin äänettömän keskinäisen sopimuksen: — "Älkööt henkilöt riidelkö; riidelköön yksistään asia!" Vääjäämättömästi, tinkimättä, — vieläpä entistä suuremmalla tarmolla, — ajettiin "Lankinsuon riitajuttua" oikeuksissa. Ottelujen väliajoilla naapurit eivät olleet kysymyksestä tietävinäänkään, vaan kävivät toistensa luona vieraissakin. Korkeintaan saattoi toinen, keksittyään jonkun uuden, pätevän vastaväitteen, sormellaan toista uhata:
"Varo itseäs ensi käräjillä! silloin sinut nujerran."
Riitajuttu ja sen ajaminen oli itse asiassa muuttunut kahden urheilijan väliseksi kunnia-asiaksi. Taistelu tuotti jännitystä ja mielen tyydytystä. Se oli miekkailukisa, jota käytiin sukevan notkeilla miekkasimilla. Timantti tahtoi toista timanttia leikata. Tämän ohella oli kysymyksessä yhä edelleen periaatteellinen puolensa, ja periaate on kuitenkin aina periaate.
Nämä seikat tunsin pääpiirteissään varsin hyvin, ja oli hauska nähdä, kuinka kumpikin riitaveli, nähtävästi hyvässä sovussa, nyt hankkiutui yhteiselle kilpakentälle, nujertelemaan Kaislahden lukuisia vesilintuliutoja.
Metsästysseurueen puheesta päättäen, sorsansaalis varmaankin oli tänä vuonna oleva tavallista niukempi. Kevät oli Savossa ollut kylmä ja myöhäinen. Useat poikueet eivät vielä olleet täysin lentokykyisiäkään.
Herrat väittelivät, puhuivat toistensa suuhun ja kerskuivat tarkkoja havaintojaan.