Myös isäntämme puuttui puheeseen. Suvikassorsat olivat epäilemättäkin heikosti kehittyneitä. Viljavuosikin tulee huono. Sen parhaiten näkee rukiista, joka jää koko joukon alle keskikerran.
Herra Wallenberg iski asiaan: "Holman puolella lahtea sorsat voivat todella olla pieniä ja keskenkasvuisia. Mutta meillä, Lahisten puolella, ne ovat suuria ja lihavia kuin syöttiläsankat. Veli Malmfeltin ruis on huonoa. Ennenkuin mennään järvelle, voimme katsoa minun ruistani Pässinmutkassa. Sankkaa niinkuin paras hamppu. Mutta sen tekee maahenki, jolla ensi kuussa vielä teen jymyt Suomessa."
— "Eläköön maahenki!"
— "Eläköön vesihenki! Eläköön Kustaa II Aadolf!"
Oli ilmeistä, että herra Wallenbergillä oli jotain erikoista sydämellään. Myös hän epäilemättäkin oli aikeissa haastaa pientä toraa. Kaikki puheet jäivät kuitenkin sikseen, kun emäntämme tuli sisään, pyytäen herroja yksinkertaiselle kahveli-illalliselle, ennen metsästäjien lähtöä järvelle.
Hienon hieno illallinen oli syöty kaikessa kiireessä ja sorsien tuhoksi jo edeltäkäsin otettu kolme- ja nelikertaiset välipalat. Lehtori Soinivaara oli viime ryypyn edellä ivallisesti mukaillut klassikoitaan jotenkin ontuvin säkein, joissa viimeinen eloon jäänyt urossorsa ylisti surmaan suistuneita kumppaneitaan kolmin- ja nelinkerroin autuaiksi, kun olivat saaneet kaatua Holman ylhäin muurien alla, silloin kuin "Kaisilalahti" vyörytti niin useita aaltojen alle temmatuita kauloja, räpylöitä ja urheita ruumiita. Runo oli herättänyt innostusta, taisteluun lähdön huumaa! Kaikki oli muodostunut komeaksi, atavistiseksi sotatanssiksi, jossa vähin jokainen meistä oli kalskutellut nuolikonttiaan, heiluttanut joustansa ja heristellyt kivikärkistä heittokeihästään. Naiset olivatkin — viisaasti kyllä — pysyneet irokeesein illallisesta loitolla.
Kello jo lähenteli puolta kahtatoista, ja alkoi olla aika lähteä. Kukin asetti taskukellonsa Helsingin-ajan mukaan, joka minulla oli tarkimmin tiedossani.
Tiemme kävi rantaa kohti yli kotipellon, ja tästä se kääntyi kulkemaan pitkin vanhain viljelysmaiden palletta aina lähellä olevaan Lahisten kartanon piirirajaan saakka. Alavan niityn ja korteikon päässä, lähellä piirirajan johdetta, oli selvän veden rannassa pieni kivikkoluoto. Ainoa paikka, mistä matalan ja ruoppapohjäisen Kaislahden vesille voi veneissä päästä. Kivikkoluoto jäi Holman puolelle rajaa, ja nähtävästi tästä Holman kartano olikin maailman sivussa nimensä saanut.
Ennenkuin lähdettiin alas märälle niitylle, jonka poikki kulki kaksirivinen jono pitkittäin asetettuja, puolilahoja porraspölkkyjä, vaati herra Wallenberg meitä katsomaan ruispeltoaan Pässinmutkassa, johon oli ainoastaan kivenheitto matkaa.
Mikäs siinä, — sopihan lähteä katsomaan! Kuljimme parisataa metriä pitkin selkärajaa, ja tässä Pässinmutkan pelto pistäytyi suorakulmaisen suunnikkaan muotoisena maakaistana Holman tilusten sisään. Se oli komea pelto, aitauksesta päättäen arviolta kahdeksan hehtaarin kokoinen.