Talon hauskoihin tapoihin kuului, että isäntäväki ei tahtonut olla vierailleen rasitukseksi. Heidän vapauttaan ei rajoitettu, vaan kukin sai mielensä mukaan käyttää aikaansa. Tästäpä syystä eivät vieraatkaan Holman talossa koskaan tunteneet olevansa ylenmäärin vaivoiksi ystävälliselle isäntäväelleen. Vieraanvaraisuudesta ei tehty erityistä tohinaa. Kaikki oli hupaista, ja kohtelu mitä luonnollisin ja herttaisin. Täällä elettiin kuin kotona, niiden hienojen seurustelurajain sisällä, joita ainoastaan todella sivistyneissä perheissä noudatetaan.
Malmfelt oli murkinan jälkeen ratsastanut ulkoniityilleen tuulettelemaan. Tilanomistaja Ruuth, joka oli kotoisin naapuripitäjästä, oli päivemmällä valinnut itselleen seikkailuromaanin ja alakerrassa olevassa huoneessaan nähtävästi jatkanut niukanpuoleista aamu-untansa.
Toisessa otsikkokamarissa, vastapäätä minua asui nuori lehtori Soinivaara. Olimme yhdessä olleet kävelyllä, kiivenneet Haukkavuorelle sekä lopuksi aikailleet Holman upeassa puutarhassa ja sen viileissä varjostoissa.
Haukkavuorella, järvi- ja saarimaisemia katsellessamme, herra Soinivaara oli kääntynyt runolliseksi ja lausunut, "kuin Virtain järvet ihanat". — Puutarhan syreenimajassa hän oli ollut romanttisena ja aiheettoman avomielisesti puhunut minulle Signe neidistä. — "Siinä on rikas tyttö! Talon ainoa lapsi." —
Idealistit aina toivovat onnenkeikauksesta rikastuvansa ja ovat pohjaltaan materialisteja ylimmässä muodossaan. Heille ei sitkeä, tyyni, vakava työ itsessään tuota tyydytystä; aatteellisen työn tulos ei ole oma palkintonsa. Pintapuolisten ponnistusten perästä he itsekkäästi vaativat korkeita korkorahoja, odottavat arpajaisten suurta voittoa, joka alati väikkyy heidän silmissään. Heidän ihailuunsakin liittyy ulkonainen etu, puhdas omanvoiton pyynti. Sydänveri ja punainen kulta ovat kaksi keskenään mitallista suuretta. — Muuten herra Soinivaara oli aistikas käytöksessään ja pedagogina epäilemättäkin onnistunut.
Kukapa tietää, ehkäpä itsekkyys, joka omaan nimeensä tahtoo kaikkea, mitä maailma parasta tarjoaa, lopulta onkin korkeinta? — Ehkä meidän, aatteenmiesten hiltymys ja harkinta juuri kytkee meitä matalimpaan maakamaraan! — Kuinka hyvänsä, minun täytyi katsoa sulaksi onnettomuudeksi, että Signe neiti oli niin suunnattoman rikkaan miehen tytär. —
Oli jo aika pukeutua juhlatilaisuuteen.
Koko eilinen seurueemme, myös herra Wallenberg, oli päivällisille saapunut.
Rouva Malmfelt, tummassa sinipunervassa silkkipuvussa, istui ylinnä päivällispöydässä. Perheen vanha ystävä, herra Ruuth, oli saanut oikealle puolelleen talon tyttären, jonka henkäyksenhieno, valkoinen puku saattoi aivan erikoisella tavalla esiin Signe neidin omituisen ja ihmeellisen helakkuuden.
Eilisten luolaihmisten metsästyskiihko oli kuin pois puhallettu. Herrat olivat hienoina seuramiehinä ja puettuina nuhteettomiin juhlapukuihin.