Ikihongat siell' yli pääsi huojuu,
Kahapuolen näät salon ylhän, tyynen,
Mut on eessäs veet sekä rannan puhdas
Helkkyvä hieta.
Sitä painaa saa siro paljas jalkas,
Mut jo pitkäkses ilakoiden heityt
Ja sa annat niin kesäpäivän paahtaa
Ruskeaks rintaas.
Himot haihtuu pois, — tuli siell' ei polta,
Joka mailman muun erämaaksi martaa;
Elo heelmöittyy, sekä luonto suuri
Uhkuvi luoden.
Tähän seutuun niin sinut vien mä, kulta,
Ja sa lemmelläs tämän rinnan uljaan,
Jota näännyksiin erämaat ei saaneet,
Elvytät intoon.
1901.
EL' LEHTIÄ KUIHTUNEITA.
El' lehtiä kuihtuneita
Nää syksyn saapuen;
Nää näköalat laajat
Ja väriloistoa sen.
Joka lehti, mi väikkyen hohtaa,
Se menneitä muistoja tuo:
Näät elon rikkaat vaiheet,
Sen riemut ja tuskat nuo.
Kun haipui viime lehti
Syysiltaan vienoiseen,
Niin vaivu, kuin illan rusko,
Vain lepoos tyveneen.
Oi vielähän puistossa kukkii
Taas oksat kirsikkapuus —
Sa nuori puoliso armas,
Miks hymyy miettivä suus?