Hän ohjiin tarttui, ja aron laitaa
Jo kiiti Iván Kalitá;
Ja hän naurahtaa:
"Mua syytät, Vladimir lanko,
Mut kohtapa 'Kukkaro' syyttää 'Saitaa'!"
Ja ratsut lentää, ja kohti itää
Hän johtaa saattoaan,
Mut rinnallaan
On uskottu orja, Ossip,
Mi eessään raskasta säkkiä pitää.
Ol' ukko yrmä, mi haasti harvoin,
Mut tarkka ja mielevä mies;
Hän kohta ties,
Mitä tarkoitti kiireinen kulku
Ja matkan syyt hän ymmärsi arvoin.
Hän Kultaista Laumaa vihaa ja pelkää,
Mut herraansa ihailee hän
Ja taitoa tän:
He rosvosi takaa, mut eessä
He lahjoin kulki ja nöyristi selkää.
Kun liitto tehtihin ryöstöteistä,
Hän ei epäillyt laisinkaan,
Ett' tahtoi Iván
Vain syntipukkia kanssaan.
— Mut tää oli samaa tahtonut heistä!
Ja ukko huokas ja sivumennen
Hän vilkasi herraansa pois,
Kuin lausunut ois:
"Niin, herra, huonosti teimme! —
Ois lähdetty matkaan yötä ennen!"
Tää viivytys juur toi hälle huolet!
Vladimir, hän kyllä ties,
Oli myyty mies!
Mut säkkiä katsoin hän mietti:
"Jos yötä ennen, — ois riittänyt puolet!"
1901.
CERVANTES'IN DON QUIJOTE-KIRJASTA.
Kun Don Quijote niin jätti hovilinnan
Ja näki eessään aavat kentät nuo,
Taas elinvoimat paisuttivat rinnan,
Ja veri virtas taas kuin hehkuvuo;
Hän muisti vaivat, vastukset ja hinnan,
Min riippuvainen päästimikseen tuo,
Ja siksi Sancho Panzaan päin hän kääntyi,
Ja niinkuin aatos aihtui, sanat sääntyi: