"Vapaus lahja on — ja kallein noita,
Joit' taivas, Sancho, ihmiselle soi,
Maan kullat kätketyt ei sitä voita,
Ei aarteet, joita meri antaa voi;
Vapautta henkes hinnoin puoltaa koita
Ja kuolos kunniana ihanoi:
Näet orjuus, vallanalaisuus on iestä
Ja vankeus kurjinta, mi kohtaa miestä.
"Tän lausun siks, ett' ylellisyys siellä
Ol' linnassa, min jätimme jo noin,
Ja sentään kesken hekkumaakin vielä,
Kun kemuiss' söin ja parhaat viinit join,
Ma tunsin nälän tuskaa mieron tiellä
Ja karvaampaa kuin kerjuri ma koin:
Näet vieraan anti puutteeks mulle muuttui,
Ja puutuin kaikkea, kun vapaus puuttui.
"Jos vieraan lahjoja sa nautit milloin,
Sua palvelukseen taas ne velvoittaa;
Nuo suosiot jää siteeks sulle silloin,
Ja henkes vapaana ei liitää saa!
Siks, Sancho, onnekas on mies, mi illoin,
Kun huomiseks hän säästää kannikkaa,
Saa riipumatta muista ylistyksin
Ja nöyrään kiittää taivaan Herraa yksin!"
"Ja sentään, mitä lausuittekin vasta,"
— taas Sancho virkkoi — "velkaan mielelläin
Jään hovimestarille massikasta,
Mi pullottaa nyt vatsallani näin;
Kaksataa linnunpoikaa Kultalasta
Ne kyllä laastaroi mar' sydäntäin:
Siks palvelen nyt linnan joka miestä,
Jos mahtaiskin he toisinaan mua piestä!"
1901.
KUN PITKIKS TAAS KÄY MAANSOPET NÄÄ.
Luin synkkänä vaiheita pienen maan,
— Olin työhöni kylläynytki —
Se vaipui muinaasta loistostaan,
Sen valtaansa vieras kytki.
Ei ohjihin päässeet miehet maan,
Ol' estetty vaikutusvalta:
Eli intelligenssi nyt rahvaaks vaan,
Mut nosti sen, — tukien alta!
Ja aseman miehinä kansan näin,
Kun tunnussanat jo lensi;
Nyt kansa on vapaa, pystyssä päin,
Ja Euroopan kansoja ensi.
Kun pitkiks taas käy maansopet nää,
Ja työstä mä sorrun aivan,
Tule mielehen, Norja! — ja meillä tää! —
Niin unhotan kaiken vaivan.