Ja häll' oli mäyrännahka, mi läikkyi,
Ykspohjaiset saappaat ja solkivyö,
Ja kirjoliiveillä vitjat väikkyi,
Ja tukka ol' tumma ja silmät kuin yö!
Nuo silmät loi kuin polttavan liemun,
Ne tuotti tuskan ja tuotti riemun,
Ne silmät sun kaikkeen saada vois,
Jos vaikka kirjaton vain hän ois.
Hän siinä istuen kysyi työtä;
— Isä vallesmanniin neuvoa ties —
Mut meillä hän niin oli sentään yötä,
Näet muurin luo kävi penkille mies.
En unta mietteiltä kauvaan saanut,
— Hän yksin lie koko yönä maannut! —
Mut varhain, kun uineista heräjän,
On penkki tyhjä ja poissa hän.
Jos nyt hän oikeaks ihmiseks nähdään,
— Ja arvaan että hän oikea lie! —
Ja työtä hän saa, tai rengiks tehdään,
Voi sattua hälle tännekin tie;
Mut väistelkää, tytöt, häntä silloin,
Hänt' älkää katsoko silmiin milloin!
Ne on kuin polttava liemu vain,
Te väistelkää hänen silmääns' ain!
1901.
ORAAKELI.
Kuin hehkuin paja leiskuu vaan
Ja jyskyy päivät, yöt;
Niin rintani on leimussaan,
Niin jyskyin, sydän, lyöt.
Vain milloin pajan eteen jäin,
Nuor seppä heitti työn;
Vain silmissäin kun hänet näin,
Mun tyyntyi rinnass' syän.
Ja äiti sanoi: "houkka siin,
Jos, lapsi, köyhän nait."
Mut rovastiin kun läksin niin,
Hän hetken hymys vait.
Ja kultavanhus harmaahaps
Hän puhui sydämeen:
Ja näin nyt yksin, tyttölaps,
Tän kirkkomatkan teen.
Ja vuotan, milloin kellot sois
Ja kutsuis juhlaisaan:
Jos kelloiss' ois: — "nai pois!" — "nai pois!" —
Niin sepän ottaa saan.