Oi, taatto, oi, taatto, sä etkö nyt nää, miten haltian tyttäret häämöttää? — Sa poikani, poikani, näänhän tuon, ne on raidan rauskoja vieressä vuon. —
»Sua lemmin, mua viehätät, armas, sa pien; ja jos tulla et mieli, sun ryöstäen vien.» Oi, taatto, oi, taatto, hän nyt minut sai! Teki keijuinkuningas pahaa, ai! —
Isä kauhuin kiidätti ratsuaan, oli tuskiva laps hänen rinnoillaan. Hädin vaivoin ehtii kartanohon; isän rinnoilla lapsi kuollut on.
THULEN KUNINGAS.
Oli kuningas Thulen harmaan elon kaiken uskollinen: Hän kädestä kuolevan armaan sai maljan kultaisen.
Sen juhlissa toi hän esiin, sen kalliiks arvioi; hänen silmänsä puhkesi vesiin, joka kerta kun siitä joi.
Tuli kuolonaika hälle; nyt maansa ja kaupungit nuo suo kaikki perijälle, mut maljaa ei hän suo.
Hän juhla-atrialla oli uljaine seuroineen sukulinnassa, partahalla meren aavan valtaveen.
Nous urho juhliva, juoden elon hehkun viimeisen, ja maljaan katseen luoden, veen kuohuun heitti sen.
Näki, kuinka täyttyi, haipui ja vaipui tyrskyyn tuo. Hänen silmänsä umpeen vaipui, ei koskaan hän enää juo.