»Silloin, kuten Autafortin, voima multa murtui, oi! Eipä koko, eipä puolta jäänyt, eikä laulut soi. Vangiks miehen sait, min henki murheessaan ei mitään voi; surulauluun vain nyt enää siipensä se lentoon loi.»
Kuningas hän päänsä painaa: »Poikani sa viettelit, hurmoksiin sait tyttäreni, nyt myös minut liikutit. Vainaan veikko, käsi tänne, jolla häntä hoivasit! Kahleet pois! Nyt henkes tunnen, nerossas sa ilmenit.»
LAULAJAN KIROUS.
Oli muinaisaikaan linna, niin uljas, ylhäinen, yli maiden se kauas loisti ja siintoselkien; yltympärillä tuoksui puutarhat vihannat, miss' säihkyhelmin hohtain veet suihkui vilppahat.
Kuningas korska siellä, maan-kuulu valtias, vait istuimellaan istui, mies synkän kalvakas; hän julmuuksia miettii, on käsky kauheus ja silmänluonti vimmaa ja verta kirjoitus.
Kaks lauluniekkaa kerran ne linnaan ehättää, on kultakutri toinen ja toinen harmaapää; olalla harppu vanhus, hän istuu ratsastain, ja reippain liikkein poika käy jalan rinnakkain.
Pojalle vanhus virkkoi: »Nyt toimes tiedätkin! Syvimmät laulut soimaan, ja täysin sävelin! Repäise voimas, laula maan riemut, tuskat maan, niin eikö järkkyis rinta jääjäykän kuninkaan.»
Jo linnan pylvässaliin käy esiin laulajat; kuningas puolisoineen siell' loistossa istuvat; kuningas hurjan kaunis, kuin talven loimuyö, kuningatar niin kalvas, kuin vienoin kuudanvyö.
Jo vanhus kieliin koski, jo harppu huminoi, ja yhä valtavammin sen ihmesoinnut soi; ään' nuorukaisen helkkyi niin taivaan-heleään, soi ukon laulu säästäin, kuin juhlaurkuin ään'.
Kevät laulussa soi ja lempi ja aika auvojen ja vapaus, miehenarvo ja usko ikuinen, soi laulussa kaikki vienous, mi mielen herkäks saa, soi laulussa kaikki suuruus, mi mielen kohottaa.